Työnhakua

Minulle työnhaku on ollut aina vastenmielinen prosessi, josta olen mieluiten pelastautunut mahdollisimman nopeasti, joko lopettamalla työnhaun kokonaan, tai ottamalla vastaan melkein minkä tahansa paikan. Tänä syksynä olen taas ollut siinä ikävässä tilanteessa että on pakko löytää jotain millä tukea sekä omaa, että J:n elämää. En voi vain odottaa että sopiva tilaisuus löytää minut. Ja niinpä olen joutunut sukeltamaan MOL:in ihmeelliseen maailmaan. (Työnhakutaidoissani on ehkä parantamisen varaa kun en muuta ole keksinyt.) En tiedä pitäisikö minun ahdistua vai nauraa lukiessani työpaikkailmoituksia. Minulla ei sinänsä olekaan mitään ns. paskaduunia vastaan (ja sitähän MOLlin sivuilla riittää), mutta työpaikkailmoituksien kautta todellakin avautuu hyvin erikoinen näköala Suomeen työmaailmaan.

Minusta MOLlissa työntekijöitä hakevat yritykset ovat pahasti vieraantuneet todellisuudesta ja siitä mitä ihmiset ovat. SOL esimerkiksi etsii "astiahuoltajia" ravintoloihin. Edellytyksenä on aurinkoinen ote työhön ja aito kiinnostus ravintola-alaa kohtaan. Siis tiskarilla? Ja suureksi huvituksekseni toisaalla verkossa jokin StudentJobs tms. haki "nälkäisiä työntekijöitä" palvelukseen henkilöstövuokrauspalveluunsa. Jep jep. Nälkäisistä ylioppilaista ei näillä opintotuilla varmasti olekaan pulaa.

MOLissa mainostavat yritykset vaikuttavat minusta valtavan suurilta henkilöstövuokrauskorporaatioita jotka imevät kitaansa pieniä ihmisiä sylkäisten toki ulos epäkelvot, introvertit, väsyneet ja hullut. Loppujen odotetaan, ainakin työpaikkailmoitusten kimaltelevassa kiillemaailmassa, antavan firmalle 110% itsestään, sen lisäksi että he osoittavat lujaa tahtoa olla joustavia aina siihen pisteeseen saakka etteivät voi suunnitella itselleen mitään kivaa koska voi tulla kutsu töihin. Ja tiedämmehän me mitä se tarkoittaa jos jollakulla ei ole työintoa...

Minäpä haluan vain duunin. Ja mielellään vielä sellaisen jossa minulla ei ole pakko olla hyvä päivä. Sellaisen, jossa voin rauhassa yrittää olla oma itseni, jossa minun ei tarvitse epäillä ovatko työkaverini sittenkin robotteja, ja jossa minun ei tarvitse olla erityisen aurinkoinen, tai nälkäinenkään.

Kahdenkymmenen vuoden paremmalla puolella oleva neito, lähes valmis maisteri, etsii töitä. Onko sinulla tarjota jotain mielenkiintoista ja haastavaa työtä, siis jotain jossa voin hyödyntää omaa osaamistani ja kykyjäni täyspainoisella tavalla? Maksathan oikeaa palkkaa "pienten korvausten" sijaan, ja annat minulle kunnian työstä jota teen.
Vaihtoehtoisesti voit olla reilu työnantaja, joka ei odota minun osoittavan suurta kiinnostusta paskaduunialaasi X kohtaan, vaan jolle riittää että työt hoidetaan asiallisesti ja ahkerasti "pois alta," jotta sitten pääsen omalla ajallani tekemään jotain mukavampaa. Ethän myöskään soita minulle illalla, että aamulla pitää tulla töihin, mikäli olemme sopineet että minulla on vapaapäivä. Ainakaan, jos minä en voi pyytää lomaa parin viikon varoitusajalla ja todella saada sitä. Kiitos.

Oulupäivitys 1

Oulu. Olen tässä miettinyt muutamia päiviä että mistä ihmeestä sekin nimi tulee; en keksinyt vastausta. (Janne Saarikiven Kotus-sivuilla julkaiseman artikkelin tiivistetty pointti on, että nimi on hyvin vanha ja saattaa tarkoittaa tulvivaa vesistöä.) Olemme kuitenkin olleet J:n kanssa täällä nyt jo pari päivää ja kokemuksemme ovat ristiriitaisia. Luulen että me molemmat kärsimme kulttuurishokista. Toisaalta täällä on hienoa ja kaunista, mutta toisaalta täällä on myös ankeaa, kolkkoa ja tällä hetkellä vielä hieman sateistakin.

Kun tulimme juna-asemalle, meitä oli vastassa J:n ihana kummioppilas autonsa kanssa. Hän vei meidät ja meidän tavaramme uuteen asuntoomme, joka paljastui isoksi, ankeaksi ja tyhjäksi. Järkytys oli melkoinen kun huomasimme että 2h+keittiö tarkoittikin kahta solutyyliin erillistä huonetta ja tilavaa keittiötä. Molempiin erillisiin huoneisiin oli järjestetty laveri jonka päällä oli vaahtomuovipatja, pöytä, ja yksi tuoli. Missään muualla ei ollut muuta, kuin valkoisina kumisevat seinät. Ei edes kattolamppuja. Meidän ensimmäinen sisustustoimenpiteemme oli järjestää sängyt vierekkäin vain huomataksemme että laverit ovat eri korkuiset. Neuvokkaina nuorina ihmisinä keksimme hyötykäyttää eteiseen kasautuneen mainospinon sängyn jalkojen alla, ja kas! uusi parisänkymme oli valmis. Ehkä tämä on PSOASin hienovarainen suositus siitä, että opiskelijapariskunnat nukkuvat sitten eri huoneissa jotteivät opinnot häiriinny?

PSOAS on muutenkin ihmeellinen ja epävieraanvarainen. Velottavat ketkut noista vähistä huonekaluista 15e kuukaudessa, jottei vaihto-opiskelijoiden tarvisi kaikkea hankkia itse, mutta sitten muut perusasiat, kuten lamput puuttuvat. Kirjahyllyistä, laatikostoista tai sohvista tuskin uskaltaisi edes haaveilla. Varustetaso saa UAFn asuntolan vaikuttamaan ylelliseltä. Internet täällä piti avata erikseen sopivan maksun saattelemana, eikä sen asentamiseksi linuxille ole ohjeita. Kaapelipistoke on vain yhdessä huoneessa. Tervetuloa siis PSOASille, vaihto-opiskelija!

Oulu taas sinänsä vaikuttaa kauniilta ja ystävälliseltä paikalta. Olen ollut vaikuttunut pyöräteitten hienoudesta ja siitä, että kaikenlaiset ihmiset pyöräilevät. Ensimmäisenä päivänä seurasin vanhaa isoisää, joka neuvoi meille tietä keskustaan kertoillen samalla rakennusten historiasta – kasarmista, voimalasta ja Huvilasaarista. Hänellä oli pyörä joka oli varmasti vähintään kolmisenkymmentä vuotta vanha ja ilman vaihteita, mutta hyvin tuo kumisaappainen pappa sillä sotki eteenpäin. Pankkikonttorissa työntekijä vitsaili minun kanssani. Espressokupillinen maksaa alle kaksi euroa. Täällä olisi helppo vaikka viihtyä!

Tänään olemme menossa katsomaan irlantilaisia elokuvia Oulun Elokuvakeskukseen jossa on Irish Film Week.

Trans-polaarinen seikkailu jatkuu uusilla pituusasteilla

Kuinka ollakkaan, olen jälleen Suomessa. Turistiviisumini loppui ja Condor Air lennätti minut viime viikolla takaisin tänne järvien ja mäntyjen maahan. Oli haikeaa jättää Fairbanks jälleen kerran tietäen että Suomessa minun täytyy jälleen muttaa rinkkani uuteen paikkaan (Oulu), hankkia töitä, hankkia kavereita... lyhyesti sanottuna keksittävä elämä uudelleen. Taas. Teen sen ilmeisesti aina noin puolen vuoden välein. Ehkä tämä -- kesäisin 65N, 148W, talvisin 60N, 60-65N, 25E -- on tällaista modernia nomadismia.

Fairbanksista lentäminen oli jotenkin mukavaa. Menomatkalla kentälle pysähdyimme täyttämään auton tankin ja jouduin käymään halaamassa huoltoaseman myyjää hyvästeiksi. Kentällä vaihdoimme J:n kanssa kuulumiset tuttujen lentokenttätyöntekijöiden kanssa, konetta odotellessani törmäsin norjalaiseen ystävääni joka oli menossa isänsä syntymäpäiville, ja Frankfurtin lentokentällä törmäsin vielä yhteen Alaskalaiseen tuttuun. Fairbanks on eräässä suhteessa kuin pieni kylä jossa kaikki tuntevat toisensa. Mutta minä olenkin pohjimmiltani pikkukylätyttö.

Nyt odottelen J:tä saapuvaksi Suomeen. Hän sai viime keväänä loistavan idean hakea vaihto-opiskelemaan Suomeen sillä välin kun odottelemme että jenkkibyrokratian valtaisa koneisto prosessoi paperini ja julistaa minut kokelasjenkiksi. (Noin seitsemän vuoden menestyksekkään oleskelun jälkeen he voivat initioida minut täysjenkiksi.) Mielenkiintoisesti J osallistuu samaan vaihto-ohjelmaan joka toi minut alunperin Fairbanksiin, eli University of the Arcticin North2Northiin. Ja hän haki Ouluun, tuohon lapsuuteni suureen kaupunkiin, jossa aina kävimme kun menimme Etelään. Olen oikeastaan innoissani Ouluun muuttamisesta ja siitä, että näen J:n yhden päivän päästä, eikä kolmen kuukauden ja yhden päivän päästä.

Kävin muutama viikko sitten UAF-kampuksella ihan vähän niinkuin huvin vuoksi katsomassa josko entinen pomoni olisi työhuoneellaan. Ei ollut, mutta törmäsin Northern Studies professoriini, joka kutsui minut ja J:n perinteiseen syys-potluckiin. Kunniavieraana oli eräs Oulun yliopiston historian professoreista, joka oli Alaskassa tekemästä tutkimusta Yhdysvaltain hallinnon 2 maailmansodan aikaisista suunnitelmista siirtää suomalaispakolaisia Alaskaan. Mielenkiintoista. Alaskan ja Suomen välisten suhteiden historia todella yllättää toisinaan.

Elämä ilman kännykkää ei sittenkään ole mahdollista!

"I need some kind of phone call or air balloon reminder for fire spinning...” – kirjoitti ystäväni C, kun unohti kolmatta viikkoa putkeen saapua puistojameihin, joita me tulitaiteesta kiinnostuneet ihmiset olemme alkaneet viikoittain järjestää. Mutta minullapa ei tänä kesänä ole matkapuhelinta josta soittaa, vaikka kaikilla muilla moinen onkin. Kännyköitä on nyt jopa ihmisillä jotka joskus vannoivat etteivät hankkisi moista, ja he ovat pahimpia valittamaan siitä miten vaikeaa minuun on saada yhteyttä. Ja niin surullista kuin se onkin huomata, elämä ilman kännykkää ei olekaan mahdollista, toisin kuin vielä pari vuotta sitten innostuksissani kuvittelin.

Fairbanksin puhelinkulttuurissa on tapahtunut radikaali muutos. Talven 2009-2010 aikana paikallinen puhelinyhtiö ACS korjasi kaikki kolikkopuhelimet pois turuilta ja toreilta. Ystäväni luultavasti huomasivat nopeasti, että he eivät voineetkaan soittaa kenellekään käydessään kaupassa, postissa, tai pesemässä pyykkejä. Ei, vaikka kommunikoinnin tarve olisi kuinka kova tahansa. Ilman kännykkää ainoiksi vaihtoehdoiksi jäi joko 1)anella kauppojen henkilökunnalta saada käyttää heidän puhelimiaan, 2)käydä kotona soittamassa, tai 3)hankkia matkapuhelin. Ja niinpä kaikilla, siis KAIKILLA, on nyt kännykkä. Paitsi minulla (koska en ole saanut aikaiseksi).

Tällä hetkellä kännykättömyys ei ole vapauttavaa, vaan lievästi eristävää. Yhteydenpito ihmisten kanssa tarkoittaa minulle tällä hetkellä sitä, että joudun toisinaan kuluttamaan päiväni odottamalla puheluita kotipuhelimeemme. Jostain syystä kukaan tässä kaupungissa ei vastaa kännyköihinsä. Joudun aina jättämään viestin vastaajaan ja odottamaan että minulle soitetaan. Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä kovin usein. Mutta eristävää se on. Elämästä ilman kännykkää on ihan parissa vuodessa tullut mahdotonta.

Fairbanksin (kuuluisa?) musiikkiskene

Fairbanks Daily News-Minerin mukaan Fairbanks on noin alle 100,000 ihmisen kaupunki, asuttaen karkeastiottaen yhden seitsemäsosan Alaskan koko asukasmäärästä. Näistä noin 11000 on armeijan leivissä. Vähäisen väkimäärän huomioiden on hämmästyttävää, miten rikas musiikkitarjonta Fairbanksissa on. The Good Daze -yhtyeen erään jäsenen mukaan Fairbanksissa on ehkä noin 30 aktiivisesti musiikkia soittavaa bändiä, poislukien eri kirkkokuntien yhtyeet sekä kellaribändit joitten jäsenet eivät vielä ole riittävän vanhoja soittaakseen baareissa.

Skene on siis vilkas ja monissa baareissa on lähes päivittäin livemusiikkia. Viikonloppuisin on tavallista, että bändi X soittaa koko illan, eikä vain tunnin mittaista settiä kuten Suomessa on tapana. Mainittakoon myös, että täällä äänimestarit eivät usko siihen että basson pitää tuntua kehossa, vaan pitävät volyymit kohtuullisella tasolla. Korvatulppia ei siis tosiaankaan tarvitse muistaa ottaa mukaan. (Vinkki vinkki: Se on Oikein Mukavaa.) Open mike -illat ovat myös suosittuja. Niissä ideana on se että kuka tahansa saa esiintyä. Lavalle kapuavat tällöin yleensä ihmiset, jotka soittelevat lähinnä kotosalla eivätkä juuri esiinny. Varsinaisten bändien lisäksi kaappimuusikoitakin siis riittää.

Usein toistettu ajatus Fairbanksissa on, että syynä vilkkaaseen musiikki -ja muuhun kulttuuritarjontaan on pitkässä kaamostalvessa. Kun ulkona on pimeää ja lumista, ja kun vähintään -20C pakkaset kestävät n. 4 kuukautta, ihmisten on mielenterveydellisistä syistä pakko kehittää joitain projekteja. Kun illat pimenevät, ja kun toiminta arktisilla alueilla hiljenee SADin johdosta, on pelkästään järkeenkäypää että ihmiset istuvat illat kynttilän valossa ja soittelevat kitaraa. Kuten Fairbanksin muusikot usein toteavat kun asia tulee esiin, ne jotka eivät selviä talvista, lähtevät jonnekin muualle. Ja niinpä Fairbanksistä löytyy countrya, rockia, bluegrassia, folkkia, rap-vaikutteita, punkkia, psycobillya, reggaeta, sekä ainakin yksi alaikäinen metallibändi joka soittaa jokakesäisillä ilmaisfestareilla.

Toisaalta on myös totta, että piirit ovat pienet. Kuten yksi tuttavani töistä totesi, kymmenen vuoden Fairbanksissa asumisen jälkeen hän ei enää koskaan halua kuulla Gangly Moosen soittavan.

Omat suosikkini joitten keikoilla käyn ehkä seuraavat 10 vuotta:
The Good Daze
Feeding Frenzy
Zingaro Roots
Sweating Honey
Phineas Gauge
Backcountry Brothers
ja Caressa (oikeastaan asuu tällä hetkellä Homerissa)

Top of the World Highway osa 2: Dawson ja Chicken.

Kerroin edellisessä postauksessani minun ja J:n reissusta kohti Dawson Citya. Tässä on jatkoa:

Yövyttyämme viimeisellä telttapaikalla Alaskan puolella (oikein mukavaa ja rauhallista), minä ja J jatkoimme matkaamme kohti valtakunnanrajaa ja Dawsonia.

Kansainväliset rajat ovat täällä vähintäänkin yhtä keinotekoisia kuin Suomessa. Pohjois-Amerikan karttaa katsoen voi vain aavistella miten kiiltäväkenkäiset herrat tutkivat konjakkien ja kahvien kanssa karttaa, laittoivat viivottimen sopivaan kohtaan ja hupsis! Siinähän on raja! Rajamaan elämään moinen kynänveto ei vaikuttanut paljoakaan ennen 1930-lukua jolloin turkiksille säädettiin riistovero mikäli niitä vietiin rajan yli. Verotus katkaisi esimerkiksi Eaglen Han-intiaanien perinteiset ansastus- ja metsästysretket Kanadan puolen Oglivie-vuorien tuntumassa.

Myös Eaglen ja Dawsonin ei-natiivilla väestöllä on ollut, ja on yhä, tiiviit suhteet keskenään. Eräs dawsoniitti selitti meille miten he saattoivat laskea jokea pitkin suoraan Eagleen ja käydä raportoimassa postimestarille että nyt on Kanadalaisia tullut Yhdysvaltojen maaperälle. Asiat kuulemma muuttuivat radikaalisti vuonna 2001, ja nykyään rajavyöhykettä pidetään hyvin tarkasti silmällä.
Tämä kuva on muistona menneistä ajoista. Kyseessä on Arctic Brotherhood nimisen fraterniteetin banneri. Alunperin Arctic Brotherhood perustettiin pilana, jonka kokeneet alaskankävijät, eli sour dough, tekivät keltanokille. Hyvä idea kuitenkin otti kipinää ja esimerkiksi Eaglessa toimi Arctic Brotherhoodin camp, joka muiden kolmen (enemmän tai vähemmän salaisen) veljeskunnan ohella piti huolta kullankaivajien sosiaalisesta elämästä, sosiaaliturvasta, sekä hautauspalveluista.

Meille rajanylitys oli toisenlainen kuin entispäivän kullankaivajille. Tiukka uniformuun pukeutunut mies tuli vartiokopistaan automme luo ja kysyi meiltä vaikka mitä kysymyksiä, otti passimme, ja antoi meidän odottaa hetken. Kohta hän kuitenkin tuli takaisin passien kanssa joita nyt koristi uusi, hieno kullankaivajaleima.

Ja totta todellakin: asfalttipinnoite alkoi heti ylitettyämme rajan! Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava ettei se ollut kummoinen. Halkeamat ja kuopat koristivat asfaltin pintaa, ja puuttuipa se paikoitellen kokonaan. Näinollen 105 kilometrin ajaminen rajalta Dawsoniin vei meiltä 3.5 tuntia.

Dawson itsessään oli paljon enemmän kuin mitä olin koskaan unelmoinutkaan. Historiallisesta kultakaupungista oli paljon jäljellä, baarit olivat loistavia, ruoka hyvää, ja lossi kuljetti koko päivän ja yön ajan ihmisiä Yukon-joen yli. Dawsonissa on myös baari, Downtown Hotel, josta saa tilattua kuuluisaa Sour Toe -drinkkiä. Legendan mukaan Sour Toe no 1. kuului Louie Likenille, joka ollessaan salakuljetusmatkalla Alaskan puolelta Dawsoniin törmäsi koiravaljakkoineen overflowhun, eli sulaan veteen jään päällä. Kengät tietysti kastuivat ja pakkanen teki tehtävänsä jäädyttäen Likenin isovarpaan niin että se jouduttiin amputoimaan. Liken puudutti itsensä juomalla itsensä tukevaan humalaan. Amputoija, varmasti maisteissa itsekin, päätti pitää jäätyneen varpaan ja säilöä sen viinaan, mistä koko juttu drinkistä sai alkunsa. Enemmän faktaa ja legendaa, sekä oheinen kuva tästä linkistä: Sourtoe Coktail Club.

Coktailin pointtina on siis se, että varvas laitetaan lasiin, viinaa päälle, ja sitten drinkki juodaan. Esimmäinen ja alkuperäinen varvas menetettiin, kun joku nielaisi sen liian monen Sour Toen jälkeen. Sen jälkeen ihmiset alkoivat lähettää baariin omia amputoituja varpaitaan, ja olen kuullut että Downtown Hotellilla on jo viitisentoista säilötyn varpaan kokoelma.


Minulle ja J:lle Dawsonin jälkeen seuraavasta etapista tuli Chicken. Lähdimme Dawsonista melko myöhään laskettuamme päivän alas Klondikea kanooteilla jotka vuokrasimme Dawsonista. Ajattelimme että yöpyisimme jossain kivalla leiripaikalla tien varressa, ja ajaisimme seuraavana päivänä kotiin Fairbanksiin. Tien kunto oli kuitenkin niin uuvuttava, että kun pääsimme Chickeniin, parkkeerasimme auton ravintola-baari-myymälän pihaan ja nukahdimme saman tien. Heräsimme parin tunnin päästä, tilasimme ravintolasta chiliä ja piirakoita, ja päätimme jäädä Chickeniin yöksi. Istuimme illan baarissa joka oli sisustettu tuhansilla ja tuhansilla lippalakeilla, käyntikorteilla ja alusvaatteilla, ja katsoimme kun paikallinen mimmi kumosi kitaansa raa’alla kananmunalla höystettyjä syvyyspommeja (Shotti bourbonia, lasi spritea, raaka kananmuna. Upota shotti laseineen spritelasiin ja riko kananmuna perään). Ew.

Chicken on mielenkiintoinen pikku yhteisö. Se koostuu pääasiallisesti kullankaivajista joista useimmat viettävät Chickenissä vain kesät. Kylällä on kuitenkin kymmenisen henkilön sitkeä talviasujaimistonsa. Ilmeisesti joiden mielestä Chicken on paras paikka maan päällä, huolimatta siitä että Taylor Highway sulkeutuu talveksi, ja siitä, että pakkanen on säännöllisesti äärimmäistä. Kesällä kylässä on kuitenkin vilskettä. Turistibussit pysähtyvät tänne katsomaan oikeaa Alaskaa. Baarihenkilökunnan mukaan turistiparat eivät aina edes tajua olevansa vieläkin Yhdysvaltain maaperällä vietettyään pari viikkoa bussissa. Yhteisö järjestää myös joka kesä oman festivaalinsa, Chickenstockin, ja baarimestarin mukaan itsenäisyyspäivä on Chickenissä myös iso tapaus johon osallistuu ihmisiä aina Dawsonista saakka.

Kyllästyttyämme baariin, pystytimme joen varrelle teltan ja nukuimme yön makoisasti jatkaen seuraavana päivänä takaisin Fairbanksiin. Loppu.

P.S. Unohdin melkein kertoa mistä Chicken on saanut nimensä. Kun yhteisöä perustettiin, kullankaivajat halusivat nimetä sen paikallisten eläinasukkaiden mukaan. Koska joen varren oli paljon riekkoja, tuli nimeksi Ptarmigan. Melko pian kuitenkin huomattiin ettei kukaan osannut kirjoittaa nimeä oikein, joten Ptarmiganin sijasta kylän nimeksi tuli Chicken. Paikallisessa kielenkäytössä nimittäin riekko on chicken, samalla tavalla kuin snow shoe hare -jänis on kansankielellä rabbit.

Top of the World Highway osa 1: North Pole ja kivetyksen loppu.

Kun saavuin Alaskaan, J:llä oli vapaa viikko ja me päätimme toteuttaa pitkäaikaisen haaveemme lähteä käymään Dawsonissa, Kanadassa. Reitin mielenkiintoisin osio oli varmasti maantie Tokista Jack Wade Junctioniin, josta alkaa aivan yhtä mielenkiintoinen pätkä nimeltään Top of the World Highway. Huh.

Mutta ensin North Pole. Olen kirjoittanut North Polesta aiemminkin: se on se friikki joulupukkilandia, jonne kuulemma tulee vuosittain kasapäin joulupukille osoitettuja kirjeitä joihin vapaaehtoiset sitten käsipelillä vastaavat ylläpitääkseen harhaa siitä että joulupukki muka asuu North Polessa. Tällaisessa tönössä. Muka. Minä luulin että kaikki tietävät miten Joulupukki evakuoitiin Korvatunturin rajavyöhykkeeltä sotien aikaan ja siirrettiin Rovaniemelle. Tänne:
Onhan tuo nyt paljon taianomaisemman näköinen paikka, eikös? Tanskalainen ystäväni tosin väitti että molemmat oletukset Joulupukin asuinpaikaista on harhaa, sillä oikea Joulupukki asuu Gröönlannissa. Oli asia niin tai näin, North Polen porot ainakin olivat surullisen ja lihavan näköisiä kaltereittensa takana. Lienevät kesän työttöminä. On myöskin vaikea kuvitella että niillä voisi lentää kovin pitkiä matkoja.

Tok -nimisen paikan jälkeen käännyimme Taylor Highwaylle, eikä aikaakaan ennen kuin vastaamme tuli toinen auto. Se vilkutti valojaan hermostuneesti, signaloiden meitä pysähtymään. Pysähdyimme keskelle tietä omille tien puolillemme. Minä hilasin ikkunan alas ja äärettömän väsyneen näköinen rouva toisesta autosta kysyi: "How long will it take for this rode to end?" Me selitimme ystävällisesti ettei kestä kauaakaan ennen kuin rouva on risteyksessä. "Lord be praised," totesi rouva lakonisesti. Minä ja J emme ajatelleet tästä paljoakaan, mutta kun asfaltti loppui 2 mailia ennen Chickeniä, tajusimme että ajaisimme satoja maileja huonokuntoista hiekkatietä päästäksemme Dawsoniin. Olimme tosin kuulleet että asfaltti alkaa jälleen heti kun rajapyykki Kanadaan ylitetään.Viime kesänä en muuten päässyt Eagleen ennen myöhäistä syksyä koska osia Taylor Highwaysta oli huuhtoutunut pois rankkasateiden mukana. Bussilastillinen turisteja ja kourallinen motoristeja jäi jumiin Eagleen ja kylän talous kärsi vakavan kolhun jo toista vuotta peräkkäin. Pilottiauto saattoi loppukesästä ihmisiä kerran-pari viikossa Eagleen ja sieltä pois, ja siinä kaikki. Lisää uutisia voi lukea viime vuoden Fairbanks Daily News Minerista.

Lisää matkasta myöhemmin. Luvassa selvitys muun muassa siitä, miksi Community of Chicken on saanut niin omituisen nimen, sekä siitä, millaista Dawsonissa on nykyään.

Kahden vuoden päivitys

Siitä on nyt kaksi vuotta aikaa kun aloin unohtaa päivittää blogiani, ja lopulta unohdin salasananikin. Sen jälkeen elämässäni on tapahtunut todella paljon, mutta kuinka ollakaan, löydän itseni jälleen Fairbanks, Alaskasta. Nyt on siis aika pudistella hämähäkinseitit ja tomut AK-99775stä, ja jatkaa alaskanseikkailujeni selostamista.

Kahden vuoden tapahtumista kertominen tuntuu aika mittavalta yritykseltä, joten päätin olla kirjoittamatta kaikesta oleellisesta vaikka mieli tekisikin. Tiivistettynä tarinan ydin on tässä: 1) kahden valtion välillä eläminen ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta 2) onneksi ritari saapui valkoisella ratsullaan ja lupasi minulle puoli valtakuntaa, tai vähintäänkin puolet mökistään Fairbanksissa, joten 3) paperisota Varpuskainen vs. maahanmuuttobyrokratia julistetaan alkaneeksi.

Vaihto-oppilasvuodestani jäi elämääni siis muutakin kuin lisääntynyt elämänkokemus ja tieto siitä että jäämatoja on (kai) oikeasti olemassa. Pari kuukautta ensimmäisen Suomeen paluuni jälkeen eräs seikkailijapoika tuli kolmeksi kuukaudeksi valloittamaan kanssani Euroopaa. Onneksi pääsin keväällä takaisin Alaskaan saadessani jatkaa projektiryhmässä, jossa olin aloittanut jo vaihto-oppilasvuoteni aikana. Tottapuhuakseni olen todellakin elänyt Yhdysvaltojen ja Suomen välillä, kykenemättä kotiutumaan kumpaankaan täysin. Lentokentät ja turavatarkastukset, halpojen lentojen metsästäminen, ikävä ja skype ovat tulleet liiankin tutuiksi. Toisaalta moisesta radikaalista mannertenvälistymisestä löytyy hyväkin puolia, kuten ystävyyssuhteet Atlantin molemmin puolin ja oman kielitaitoni kehittyminen. Huolimatta hyvästä kielitaidostani, opin uusia englanninkielisiä sanoja joka päivä.

Tänä keväänä sitten päätimme seikkailijapojan kanssa että on aika vakavoitua, sillä minulla ei ole tohtorikoulutusohjelmaan hakemista lukuun ottamatta mahdollisuuksia viettää pitempiä aikoja Yhdysvalloissa. Pojalla jota kutsun J:ksi ei myöskään ole yhtä hyviä mahdollisuuksia rakentaa elämää Suomessa, kuin mitä hänellä on Alaskassa. Ainoa mahdollisuus oli siis mennä naimisiin ja alkaa anomaan minulle nk. green cardia, eli pysyvää oleskelulupaa joka mahdollistaisi minulle vapaan oleskelun ja töiden tekemisen Yhdysvalloissa. Häät olivat pienet ja salaiset, mutta juuri sellaiset kuin toivoinkin. J:n koko lähiperhe tuli tapaamaan minun perhettäni ja tuntui kuin juhlallisuudet olisivat kestäneet viikon. En ole sellainen tyttö että olisin suunnitellut häitäni aina 6-vuotiaasta saakka, joten kaikki valmistelut pysyivät yksinkertaisina: sipulikeittoa ja poropataa yhdelletoista hengelle, jotain kivaa päällepantavaa maistraattiin ja riittävästi shamppanjaa. Täydellistä. Tuli ihan historiallinen olo, sillä olen uusin luku sukuni alaskanseikkailujen saagassa. Mutta siitä ehkä joskus lisää.

Häiden jälkeen alkoi heti uusi projekti: paperisota. Mutta siitäkin lisää myöhemmin. Yritän varoa tekemästä liian montaa ajatusrikosta päivässä, joten on parempi kirjoittaa byrokratiasta ja vapauden ideologiasta myöhemmin.