Kahden vuoden päivitys

Siitä on nyt kaksi vuotta aikaa kun aloin unohtaa päivittää blogiani, ja lopulta unohdin salasananikin. Sen jälkeen elämässäni on tapahtunut todella paljon, mutta kuinka ollakaan, löydän itseni jälleen Fairbanks, Alaskasta. Nyt on siis aika pudistella hämähäkinseitit ja tomut AK-99775stä, ja jatkaa alaskanseikkailujeni selostamista.

Kahden vuoden tapahtumista kertominen tuntuu aika mittavalta yritykseltä, joten päätin olla kirjoittamatta kaikesta oleellisesta vaikka mieli tekisikin. Tiivistettynä tarinan ydin on tässä: 1) kahden valtion välillä eläminen ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta 2) onneksi ritari saapui valkoisella ratsullaan ja lupasi minulle puoli valtakuntaa, tai vähintäänkin puolet mökistään Fairbanksissa, joten 3) paperisota Varpuskainen vs. maahanmuuttobyrokratia julistetaan alkaneeksi.

Vaihto-oppilasvuodestani jäi elämääni siis muutakin kuin lisääntynyt elämänkokemus ja tieto siitä että jäämatoja on (kai) oikeasti olemassa. Pari kuukautta ensimmäisen Suomeen paluuni jälkeen eräs seikkailijapoika tuli kolmeksi kuukaudeksi valloittamaan kanssani Euroopaa. Onneksi pääsin keväällä takaisin Alaskaan saadessani jatkaa projektiryhmässä, jossa olin aloittanut jo vaihto-oppilasvuoteni aikana. Tottapuhuakseni olen todellakin elänyt Yhdysvaltojen ja Suomen välillä, kykenemättä kotiutumaan kumpaankaan täysin. Lentokentät ja turavatarkastukset, halpojen lentojen metsästäminen, ikävä ja skype ovat tulleet liiankin tutuiksi. Toisaalta moisesta radikaalista mannertenvälistymisestä löytyy hyväkin puolia, kuten ystävyyssuhteet Atlantin molemmin puolin ja oman kielitaitoni kehittyminen. Huolimatta hyvästä kielitaidostani, opin uusia englanninkielisiä sanoja joka päivä.

Tänä keväänä sitten päätimme seikkailijapojan kanssa että on aika vakavoitua, sillä minulla ei ole tohtorikoulutusohjelmaan hakemista lukuun ottamatta mahdollisuuksia viettää pitempiä aikoja Yhdysvalloissa. Pojalla jota kutsun J:ksi ei myöskään ole yhtä hyviä mahdollisuuksia rakentaa elämää Suomessa, kuin mitä hänellä on Alaskassa. Ainoa mahdollisuus oli siis mennä naimisiin ja alkaa anomaan minulle nk. green cardia, eli pysyvää oleskelulupaa joka mahdollistaisi minulle vapaan oleskelun ja töiden tekemisen Yhdysvalloissa. Häät olivat pienet ja salaiset, mutta juuri sellaiset kuin toivoinkin. J:n koko lähiperhe tuli tapaamaan minun perhettäni ja tuntui kuin juhlallisuudet olisivat kestäneet viikon. En ole sellainen tyttö että olisin suunnitellut häitäni aina 6-vuotiaasta saakka, joten kaikki valmistelut pysyivät yksinkertaisina: sipulikeittoa ja poropataa yhdelletoista hengelle, jotain kivaa päällepantavaa maistraattiin ja riittävästi shamppanjaa. Täydellistä. Tuli ihan historiallinen olo, sillä olen uusin luku sukuni alaskanseikkailujen saagassa. Mutta siitä ehkä joskus lisää.

Häiden jälkeen alkoi heti uusi projekti: paperisota. Mutta siitäkin lisää myöhemmin. Yritän varoa tekemästä liian montaa ajatusrikosta päivässä, joten on parempi kirjoittaa byrokratiasta ja vapauden ideologiasta myöhemmin.