Kulttuurishokki työpaikalla

Työnhakuni päättyi muutama viikkoa sitten kun eräästä ravintolasta soitettiin että minulle olisi töitä astioidenkerääjänä, ja sinä henkilönä joka ohjaa ihmiset oikeisiin pöytiin. Olen siis saanut ensimmäisen kosketukseni sekä ravintolatyöhön, että amerikkalaiseen työkulttuuriin. Seurauksena on ollut aikamoinen kulttuurishokki.

Ravintolatyö on täynnä julkisia salaisuuksia, asioita joista kaikki tietävät, mutta joista kukaan ei hiiskahdakaan, sillä vaikeneminen pitää tilanteen hallinnassa. Jos asioista puhuttaisiin, puhumisen teko saattaisi aiheuttaa dominoefektin, joka pakottaisi ihmiset toimimaan, ja status quo on parempi kuin kapina: kukaan ei suutu ja järjestä kohtausta, kukaan ei saa potkuja, eikä kukaan saa veroviranomaisia niskaansa niin kauan kuin asioista ei puhuta.

1. Kukaan ei koskaan kerro kuinka paljon he oikasti saavat tippiä. Tippikulttuuri on tärkeä osa tarjoilijoiden, baarityöntekijöiden ja meidän "hostess" työtämme. Asiakkaat antavat tippiä noin 20% laskun loppusummasta tarjoilijoille, ja tarjoilijat antavat meille tippiä siitä että me autamme heitä. Merkittävä osa kaikkien palkasta koostuu tipeistä ja vaikka tipit ovat palkkaan verrattavaa tuloa, monet eivät varmaankaan ilmoita tippejään täysmääräisesti. Tippien määristä ei myöskään puhuta omassa porukassa, jottei kateus tai katkeruus heräisi.

2. Kukaan ei puhu pahaa työpaikasta tai työnjohdosta, vaikka johdon ongelmat olisivat ilmeisiä. Managereille ja omistajille ollaan aina ylettömän ystävällisiä vaikka kahdenkeskisissä keskusteluissa sävy olisi täysin toinen.

3. Siitäkään ei puhuta, että omistaja maksaa meille tuntipalkan ja lisää siihen palkkanauhaan ilmoittamamme tipit, joista me maksamme verot. Sitten hän vähentää tipit (jo verotetusta) kokonaispalkastamme, eikä varmaankaan ilmoita tällä tavalla varastettuja tuloja omassa veroilmoituksessaan.

Mutta shhh! Onhan sentään paljon parempi olla töissä kuin työtön. Vaikeneminen on välttämätöntä, vaikka kaikki tietävät tarkalleen ne asiat joista vaietaan.

Alaska, rakkaani.

Pitkältä tuntuneen talven jälkeen, paperisodan, gradun ja kiireen jälkeen, istun lämpimäntuntuisena kevätsunnuntain iltana suosikkikahvilassani Fairbanksissa internetin äärellä. On mukava kuunnella kun muut asiakkaat (kasa nuoria) soittavat pianoa ja laulavat yhdessä.

Olen ollut täällä Fairbanksissa jo puolitoista kuukautta ja koettanut saada elämääni jälleen kerran kuntoon hakemalla töitä ja sisustamalla taas uutta asuinpaikkaa joka on tällä kertaa vanerilla silattu mökki metsän laidalla. Siellä on kompostoiva sisävessa ja juokseva vesi (joka täytyy tosin itse kantaa säiliöön) joten kyse on suoranaisesta luksuksesta. Helsingissä vietetyn sydäntalven jälkeen tuntuu mahtavalta ettei tuolla näy taivaalla vain kaupungin valojen punertamaa pilviverhoa, vaan tähdet ja revontulet. Olen seurannut revontulia monena yönä, samoin kuin Jupiterin ja Venuksen konjuktiota ja kuu paistaa sisään olohuoneen ikkunoista täydenkuun öinä.

Kevätpäiväntasauksen jälkeen tuli kevät ihan parissa päivässä ja jo viime viikonloppuna paikallisessa baarissa tapettiin ensimmäinen hyttynen. Täällä vuodenajat vaihtuvat hyvin nopeasti, toisin kuin Suomessa. Täydestä talvesta kevättalven kautta täyteen kevääseen on tänä vuonna tapahtunut noin kuukaudessa. Hämmästyttävin muutos tapahtuu ehkä kuitenkin ihmisissä: yhtäkkiä kaikilla on hymyt herkässä, ihmiset liikkuvat vilkkaammin ja ravintolat täyttyvät ihmisistä joilla on kaikilla erinäisiä syitä juhlia. Masentuneet ystävät kömpivät ulos koloistaan, ja ihan selvästi ihmiset jotka ovat olleet täällä koko talven vaikuttavat helpottuneilta siitä että taas on selvitty yhdestä talvesta. Edessä on vihdoinkin se lyhyt mutta suloinen kesä jolloin on toteutettava kaikki ne projektit joita talvella suunniteltiin. Ehkä ihmiset toimivat osittain aurinkovoimalla?

Minuun kevät vaikuttaa samon kuin aina ennenkin: minulle tulee selittämätön tarve päästä istuttamaan kasveja ja suunnittelemaan kaikkea mitä aion tehdä kesällä. Minä ja J teemme vanhoista autonrenkaista korotettuja penkkejä jotka aiomme aida talon kulmalle niin, etteivät naapurustomme hirvet syö kaikkea. Tänä vuonna lisäksi ylitin itseni ja perustin matokompostin josta olen todella innoissani. Nyt keittiön nurkassa on matofarmi jossa sadat kompostimadot ahertavat tunnollisesti kaalinkantojen ja hedelmänkuorien kimpussa. Jes!

P.S. Asiaan mitenkään liittymättä, minä ja J jännitämme Nenana Ice Classic:ia, jossa veikataan päivää ja tarkkaa kellonaikaa jona Nenana-joen jää murtuu.

Työnhakua

Minulle työnhaku on ollut aina vastenmielinen prosessi, josta olen mieluiten pelastautunut mahdollisimman nopeasti, joko lopettamalla työnhaun kokonaan, tai ottamalla vastaan melkein minkä tahansa paikan. Tänä syksynä olen taas ollut siinä ikävässä tilanteessa että on pakko löytää jotain millä tukea sekä omaa, että J:n elämää. En voi vain odottaa että sopiva tilaisuus löytää minut. Ja niinpä olen joutunut sukeltamaan MOL:in ihmeelliseen maailmaan. (Työnhakutaidoissani on ehkä parantamisen varaa kun en muuta ole keksinyt.) En tiedä pitäisikö minun ahdistua vai nauraa lukiessani työpaikkailmoituksia. Minulla ei sinänsä olekaan mitään ns. paskaduunia vastaan (ja sitähän MOLlin sivuilla riittää), mutta työpaikkailmoituksien kautta todellakin avautuu hyvin erikoinen näköala Suomeen työmaailmaan.

Minusta MOLlissa työntekijöitä hakevat yritykset ovat pahasti vieraantuneet todellisuudesta ja siitä mitä ihmiset ovat. SOL esimerkiksi etsii "astiahuoltajia" ravintoloihin. Edellytyksenä on aurinkoinen ote työhön ja aito kiinnostus ravintola-alaa kohtaan. Siis tiskarilla? Ja suureksi huvituksekseni toisaalla verkossa jokin StudentJobs tms. haki "nälkäisiä työntekijöitä" palvelukseen henkilöstövuokrauspalveluunsa. Jep jep. Nälkäisistä ylioppilaista ei näillä opintotuilla varmasti olekaan pulaa.

MOLissa mainostavat yritykset vaikuttavat minusta valtavan suurilta henkilöstövuokrauskorporaatioita jotka imevät kitaansa pieniä ihmisiä sylkäisten toki ulos epäkelvot, introvertit, väsyneet ja hullut. Loppujen odotetaan, ainakin työpaikkailmoitusten kimaltelevassa kiillemaailmassa, antavan firmalle 110% itsestään, sen lisäksi että he osoittavat lujaa tahtoa olla joustavia aina siihen pisteeseen saakka etteivät voi suunnitella itselleen mitään kivaa koska voi tulla kutsu töihin. Ja tiedämmehän me mitä se tarkoittaa jos jollakulla ei ole työintoa...

Minäpä haluan vain duunin. Ja mielellään vielä sellaisen jossa minulla ei ole pakko olla hyvä päivä. Sellaisen, jossa voin rauhassa yrittää olla oma itseni, jossa minun ei tarvitse epäillä ovatko työkaverini sittenkin robotteja, ja jossa minun ei tarvitse olla erityisen aurinkoinen, tai nälkäinenkään.

Kahdenkymmenen vuoden paremmalla puolella oleva neito, lähes valmis maisteri, etsii töitä. Onko sinulla tarjota jotain mielenkiintoista ja haastavaa työtä, siis jotain jossa voin hyödyntää omaa osaamistani ja kykyjäni täyspainoisella tavalla? Maksathan oikeaa palkkaa "pienten korvausten" sijaan, ja annat minulle kunnian työstä jota teen.
Vaihtoehtoisesti voit olla reilu työnantaja, joka ei odota minun osoittavan suurta kiinnostusta paskaduunialaasi X kohtaan, vaan jolle riittää että työt hoidetaan asiallisesti ja ahkerasti "pois alta," jotta sitten pääsen omalla ajallani tekemään jotain mukavampaa. Ethän myöskään soita minulle illalla, että aamulla pitää tulla töihin, mikäli olemme sopineet että minulla on vapaapäivä. Ainakaan, jos minä en voi pyytää lomaa parin viikon varoitusajalla ja todella saada sitä. Kiitos.

Oulupäivitys 1

Oulu. Olen tässä miettinyt muutamia päiviä että mistä ihmeestä sekin nimi tulee; en keksinyt vastausta. (Janne Saarikiven Kotus-sivuilla julkaiseman artikkelin tiivistetty pointti on, että nimi on hyvin vanha ja saattaa tarkoittaa tulvivaa vesistöä.) Olemme kuitenkin olleet J:n kanssa täällä nyt jo pari päivää ja kokemuksemme ovat ristiriitaisia. Luulen että me molemmat kärsimme kulttuurishokista. Toisaalta täällä on hienoa ja kaunista, mutta toisaalta täällä on myös ankeaa, kolkkoa ja tällä hetkellä vielä hieman sateistakin.

Kun tulimme juna-asemalle, meitä oli vastassa J:n ihana kummioppilas autonsa kanssa. Hän vei meidät ja meidän tavaramme uuteen asuntoomme, joka paljastui isoksi, ankeaksi ja tyhjäksi. Järkytys oli melkoinen kun huomasimme että 2h+keittiö tarkoittikin kahta solutyyliin erillistä huonetta ja tilavaa keittiötä. Molempiin erillisiin huoneisiin oli järjestetty laveri jonka päällä oli vaahtomuovipatja, pöytä, ja yksi tuoli. Missään muualla ei ollut muuta, kuin valkoisina kumisevat seinät. Ei edes kattolamppuja. Meidän ensimmäinen sisustustoimenpiteemme oli järjestää sängyt vierekkäin vain huomataksemme että laverit ovat eri korkuiset. Neuvokkaina nuorina ihmisinä keksimme hyötykäyttää eteiseen kasautuneen mainospinon sängyn jalkojen alla, ja kas! uusi parisänkymme oli valmis. Ehkä tämä on PSOASin hienovarainen suositus siitä, että opiskelijapariskunnat nukkuvat sitten eri huoneissa jotteivät opinnot häiriinny?

PSOAS on muutenkin ihmeellinen ja epävieraanvarainen. Velottavat ketkut noista vähistä huonekaluista 15e kuukaudessa, jottei vaihto-opiskelijoiden tarvisi kaikkea hankkia itse, mutta sitten muut perusasiat, kuten lamput puuttuvat. Kirjahyllyistä, laatikostoista tai sohvista tuskin uskaltaisi edes haaveilla. Varustetaso saa UAFn asuntolan vaikuttamaan ylelliseltä. Internet täällä piti avata erikseen sopivan maksun saattelemana, eikä sen asentamiseksi linuxille ole ohjeita. Kaapelipistoke on vain yhdessä huoneessa. Tervetuloa siis PSOASille, vaihto-opiskelija!

Oulu taas sinänsä vaikuttaa kauniilta ja ystävälliseltä paikalta. Olen ollut vaikuttunut pyöräteitten hienoudesta ja siitä, että kaikenlaiset ihmiset pyöräilevät. Ensimmäisenä päivänä seurasin vanhaa isoisää, joka neuvoi meille tietä keskustaan kertoillen samalla rakennusten historiasta – kasarmista, voimalasta ja Huvilasaarista. Hänellä oli pyörä joka oli varmasti vähintään kolmisenkymmentä vuotta vanha ja ilman vaihteita, mutta hyvin tuo kumisaappainen pappa sillä sotki eteenpäin. Pankkikonttorissa työntekijä vitsaili minun kanssani. Espressokupillinen maksaa alle kaksi euroa. Täällä olisi helppo vaikka viihtyä!

Tänään olemme menossa katsomaan irlantilaisia elokuvia Oulun Elokuvakeskukseen jossa on Irish Film Week.

Trans-polaarinen seikkailu jatkuu uusilla pituusasteilla

Kuinka ollakkaan, olen jälleen Suomessa. Turistiviisumini loppui ja Condor Air lennätti minut viime viikolla takaisin tänne järvien ja mäntyjen maahan. Oli haikeaa jättää Fairbanks jälleen kerran tietäen että Suomessa minun täytyy jälleen muttaa rinkkani uuteen paikkaan (Oulu), hankkia töitä, hankkia kavereita... lyhyesti sanottuna keksittävä elämä uudelleen. Taas. Teen sen ilmeisesti aina noin puolen vuoden välein. Ehkä tämä -- kesäisin 65N, 148W, talvisin 60N, 60-65N, 25E -- on tällaista modernia nomadismia.

Fairbanksista lentäminen oli jotenkin mukavaa. Menomatkalla kentälle pysähdyimme täyttämään auton tankin ja jouduin käymään halaamassa huoltoaseman myyjää hyvästeiksi. Kentällä vaihdoimme J:n kanssa kuulumiset tuttujen lentokenttätyöntekijöiden kanssa, konetta odotellessani törmäsin norjalaiseen ystävääni joka oli menossa isänsä syntymäpäiville, ja Frankfurtin lentokentällä törmäsin vielä yhteen Alaskalaiseen tuttuun. Fairbanks on eräässä suhteessa kuin pieni kylä jossa kaikki tuntevat toisensa. Mutta minä olenkin pohjimmiltani pikkukylätyttö.

Nyt odottelen J:tä saapuvaksi Suomeen. Hän sai viime keväänä loistavan idean hakea vaihto-opiskelemaan Suomeen sillä välin kun odottelemme että jenkkibyrokratian valtaisa koneisto prosessoi paperini ja julistaa minut kokelasjenkiksi. (Noin seitsemän vuoden menestyksekkään oleskelun jälkeen he voivat initioida minut täysjenkiksi.) Mielenkiintoisesti J osallistuu samaan vaihto-ohjelmaan joka toi minut alunperin Fairbanksiin, eli University of the Arcticin North2Northiin. Ja hän haki Ouluun, tuohon lapsuuteni suureen kaupunkiin, jossa aina kävimme kun menimme Etelään. Olen oikeastaan innoissani Ouluun muuttamisesta ja siitä, että näen J:n yhden päivän päästä, eikä kolmen kuukauden ja yhden päivän päästä.

Kävin muutama viikko sitten UAF-kampuksella ihan vähän niinkuin huvin vuoksi katsomassa josko entinen pomoni olisi työhuoneellaan. Ei ollut, mutta törmäsin Northern Studies professoriini, joka kutsui minut ja J:n perinteiseen syys-potluckiin. Kunniavieraana oli eräs Oulun yliopiston historian professoreista, joka oli Alaskassa tekemästä tutkimusta Yhdysvaltain hallinnon 2 maailmansodan aikaisista suunnitelmista siirtää suomalaispakolaisia Alaskaan. Mielenkiintoista. Alaskan ja Suomen välisten suhteiden historia todella yllättää toisinaan.

Elämä ilman kännykkää ei sittenkään ole mahdollista!

"I need some kind of phone call or air balloon reminder for fire spinning...” – kirjoitti ystäväni C, kun unohti kolmatta viikkoa putkeen saapua puistojameihin, joita me tulitaiteesta kiinnostuneet ihmiset olemme alkaneet viikoittain järjestää. Mutta minullapa ei tänä kesänä ole matkapuhelinta josta soittaa, vaikka kaikilla muilla moinen onkin. Kännyköitä on nyt jopa ihmisillä jotka joskus vannoivat etteivät hankkisi moista, ja he ovat pahimpia valittamaan siitä miten vaikeaa minuun on saada yhteyttä. Ja niin surullista kuin se onkin huomata, elämä ilman kännykkää ei olekaan mahdollista, toisin kuin vielä pari vuotta sitten innostuksissani kuvittelin.

Fairbanksin puhelinkulttuurissa on tapahtunut radikaali muutos. Talven 2009-2010 aikana paikallinen puhelinyhtiö ACS korjasi kaikki kolikkopuhelimet pois turuilta ja toreilta. Ystäväni luultavasti huomasivat nopeasti, että he eivät voineetkaan soittaa kenellekään käydessään kaupassa, postissa, tai pesemässä pyykkejä. Ei, vaikka kommunikoinnin tarve olisi kuinka kova tahansa. Ilman kännykkää ainoiksi vaihtoehdoiksi jäi joko 1)anella kauppojen henkilökunnalta saada käyttää heidän puhelimiaan, 2)käydä kotona soittamassa, tai 3)hankkia matkapuhelin. Ja niinpä kaikilla, siis KAIKILLA, on nyt kännykkä. Paitsi minulla (koska en ole saanut aikaiseksi).

Tällä hetkellä kännykättömyys ei ole vapauttavaa, vaan lievästi eristävää. Yhteydenpito ihmisten kanssa tarkoittaa minulle tällä hetkellä sitä, että joudun toisinaan kuluttamaan päiväni odottamalla puheluita kotipuhelimeemme. Jostain syystä kukaan tässä kaupungissa ei vastaa kännyköihinsä. Joudun aina jättämään viestin vastaajaan ja odottamaan että minulle soitetaan. Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä kovin usein. Mutta eristävää se on. Elämästä ilman kännykkää on ihan parissa vuodessa tullut mahdotonta.

Fairbanksin (kuuluisa?) musiikkiskene

Fairbanks Daily News-Minerin mukaan Fairbanks on noin alle 100,000 ihmisen kaupunki, asuttaen karkeastiottaen yhden seitsemäsosan Alaskan koko asukasmäärästä. Näistä noin 11000 on armeijan leivissä. Vähäisen väkimäärän huomioiden on hämmästyttävää, miten rikas musiikkitarjonta Fairbanksissa on. The Good Daze -yhtyeen erään jäsenen mukaan Fairbanksissa on ehkä noin 30 aktiivisesti musiikkia soittavaa bändiä, poislukien eri kirkkokuntien yhtyeet sekä kellaribändit joitten jäsenet eivät vielä ole riittävän vanhoja soittaakseen baareissa.

Skene on siis vilkas ja monissa baareissa on lähes päivittäin livemusiikkia. Viikonloppuisin on tavallista, että bändi X soittaa koko illan, eikä vain tunnin mittaista settiä kuten Suomessa on tapana. Mainittakoon myös, että täällä äänimestarit eivät usko siihen että basson pitää tuntua kehossa, vaan pitävät volyymit kohtuullisella tasolla. Korvatulppia ei siis tosiaankaan tarvitse muistaa ottaa mukaan. (Vinkki vinkki: Se on Oikein Mukavaa.) Open mike -illat ovat myös suosittuja. Niissä ideana on se että kuka tahansa saa esiintyä. Lavalle kapuavat tällöin yleensä ihmiset, jotka soittelevat lähinnä kotosalla eivätkä juuri esiinny. Varsinaisten bändien lisäksi kaappimuusikoitakin siis riittää.

Usein toistettu ajatus Fairbanksissa on, että syynä vilkkaaseen musiikki -ja muuhun kulttuuritarjontaan on pitkässä kaamostalvessa. Kun ulkona on pimeää ja lumista, ja kun vähintään -20C pakkaset kestävät n. 4 kuukautta, ihmisten on mielenterveydellisistä syistä pakko kehittää joitain projekteja. Kun illat pimenevät, ja kun toiminta arktisilla alueilla hiljenee SADin johdosta, on pelkästään järkeenkäypää että ihmiset istuvat illat kynttilän valossa ja soittelevat kitaraa. Kuten Fairbanksin muusikot usein toteavat kun asia tulee esiin, ne jotka eivät selviä talvista, lähtevät jonnekin muualle. Ja niinpä Fairbanksistä löytyy countrya, rockia, bluegrassia, folkkia, rap-vaikutteita, punkkia, psycobillya, reggaeta, sekä ainakin yksi alaikäinen metallibändi joka soittaa jokakesäisillä ilmaisfestareilla.

Toisaalta on myös totta, että piirit ovat pienet. Kuten yksi tuttavani töistä totesi, kymmenen vuoden Fairbanksissa asumisen jälkeen hän ei enää koskaan halua kuulla Gangly Moosen soittavan.

Omat suosikkini joitten keikoilla käyn ehkä seuraavat 10 vuotta:
The Good Daze
Feeding Frenzy
Zingaro Roots
Sweating Honey
Phineas Gauge
Backcountry Brothers
ja Caressa (oikeastaan asuu tällä hetkellä Homerissa)