Ympäristönsuojelua USAlaisittain

Kuvan läystäke on koulun ruokalasta, Lola Tilly Commonsista, jossa tahdotaan painottaa hyvän ruoan lisäksi myös älyllisiä, ruumiillisia, sekä sielullisia asioita (Huono käännös mind, body and spiritille). Ymäristönsuojelu on läystäkkeen mukaan mielen asia. Lisäksi tämä nimenomainen lappunen kertoo kääntöpuolillaan, mitä on rehellisyys (soul), ja että ensimmäiset viitteet rullaluistimien käytöstä löytyvät vuodelta 1743 (body).

Hyvän omantunnon saa USAssa selkeästi helpommin kuin Suomessa. Ainakin tässä läystäkkeessä retoriikka on erilaista kuin se, mitä Suomen ympäristöjärjesöt keskimäärin käyttävät. Kuvitelkaapa, että joku ympäristötaho Suomessa kehottaisi ajamaan autoa kaksi päivää vähemmän viikkoa kohti. Entä sitten kehotus käyttää printterissä kierrätyspaperia? Kuulostaa aika erilaiselta kuin Suomen ympäristöjärjestöjen kehotus vähentää printtaamista ylipäätään. Onko se sitten hyvä keino saada ihmiset tekemään edes jotain, vai kamalaa periaatteiden pilkkaamista, jääköön jokaisen oman harkinnan varaan.

Minusta kehotus olla "better environmental steward" kuulostaa jotenkin kristilliseltä tilanhoitajaetiikan jatkeelta.

Kristillissävytteinen retoriikka on ehkä hassua, sillä nyt joulun alla kaikki ovat toivotelleet kaikkea hyvää sanomalla: "happy holidays". Minä taas olen tietämättömyydessäni toivotellut kaikille hyvää joulua. Minulle se on ihan normaalia, eikä juurikaan liity uskonnollisiin vakaumuksiin, vaan keskitalven juhlaan ylipäätään. Monokulttuurisessa Suomessahan kaikki viettävät joulua. Täällä ei kuitenkaan mikään ole mitenkään itsestäänselvää.

Toivotin hyvää joulua professori Schneiderille ja sain silmäyksen ja painotetusti lausutun "happy holidays" toivotuksen--ja sitten tajusin.

Voi olla Hanukkah, tai ei joulua ollenkaan ja tämä kaikki on täysin normaalia. Siksi täällä suuressa sulatusuunissa sanotaan "happy holidays", sen sijaan että käytettäisiin toivotusta joka liittyy niin vahvasti oletukseen siitä, että Jumalan ainoa poika, meidän herramme, joka sikisi pyhästä hengestä ja nousi Neitsyt Mariasta -- syntyi sinä kyseisenä päivänä. Christ Massina.

Aikaa on kulunut viimeisimmästä postauksesta. Pahoitteluni. Töitä on vain ollut viime aikoina reippaasti, joten ei minulla ole ollut vapaata edes niin paljoa että olisi voinut keskittyä kirjoittamaan blogia. Mutta ei se johdu pelkistä koulutöistäkään. Lähetin nimittäin tuossa syksymmällä huvikseni työhakemuksen antropologan opettajalleni, kun heillä oli tutkimusavustajan paikka avoinna. Vähän haastattelun jälkeen Mike Koskey lähetti sähköpostia, että onneksi olkoon vaan. Sen jälkeen kiirettä onkin riittänyt.

Neljä kurssia on oikeasti aika pajon työtä täällä päin maailmaa, varsinkin jos ihmisessä on yhtään perfektionistin vikaa. Esseitä pitää kirjoittaa harva se viikko, ja kurssisuorituksena luetaan tyypillisesti nelisen kirjaa – ainakin osittain, mikäli kyse on alemman tason kursseista ja deadline tosiaan on deadline. Ihan erilaista kuin Suomessa... Minä taas olen yrittänyt tehdä täälläkin kaiken yhtä hyvin kuin tekisin Suomessakin, vaikka vaatimustaso täällä on ehkä alhaisempi.

Sitten on työ. Se tuntuu keskimäärin mielenkiintoisemmalta kuin koulutyöt ja nyt kun loma on alkanut, on mukavaa että voin keskittyä siihen enemmän. Tehtävänä on Yukon-Charley National Preserven etnografisen yleiskuvan rakentaminen, mitä se sitten tarkoittaakaan. Tähän mennessä olen kahlannut läpi päälle kuuttakymmentä tuntia haastattelunauhoja ja analysoinut dataa muutamaan erilaiseen kategoriaan. Olen ehkä puolivälissä urakkaa ja kuukausia on vierähtänyt.

Yukon-Charleyn alueella on todella pitkä, kunniakas ja monimuotoinen historia. Ensin Han-Athabascan -intiaanit asettuivat sinne viimeisimmän jääkauden jälkeen kehittäen melko pitkälle Yukoniin perustuvan kulttuuriadaptaation. Heidän nimensä tarkoittaakin joen kansaa.

Sitten tuli time of the contact, ja erinäiset kauppiaat perustivat linnoituksiaan alueelle vaihtaakseen hyödykkeitä turkiksiin. Sitten joku--riippuu kertojasta, kuka--löysi Dawsonin alueelta kultaa, ja kultaryntäys Yukonin ja Klondiken alueelle alkoi. Kultaryntäys siirtyi 1899 Nomeen, ja alue rauhoittui. Kaupungit jäivät asumatta ja täysin orgaanisesta materiaalista rakennetut kämpät alkoivat hitaasti rapistua. Nation Cityn postitoimisto suljettiin vuonna 1924 ja 1976 kaupungista ei ollut jäljellä muuta kuin rauniot. Ensin eläimet tunkeutuivat sisään hävittäen ruoat joita saattoi jäädä jälkeen, sitten katot hajosivat. Kevättulvat ehkä lisäsivät osansa hävitykseen. Muutaman kerran kävi niinkin, että aavekaupunkiin asettui ansastaja pitämään majapaikkaansa ja mistäpä saisikaan helpommin polttopuuta, kuin tuvan seinästä. Nykyään kultaryntäyksen boomtowneista ei ole jäljellä enään juuri mitään.

Sitten tulivat end-of-the-roadersit ja hipit, joita kutsutaan nimellä river people. He olivat valkoisia ja urbaaneja ihmisiä, jotka muuttivat Alaskan puskaan päästäkseen pakoon yhteiskuntaa ja sen infrastruktuureja. End-of-the-roadersit erityisesti pakenivat usein Vietnamin tai Korean sodan muistoja, muuttaen tien päähän, kauas sivistyksestä. River people puolestaan oli alakulttuuri joka sai nimensä asuinpaikan valinnasta: he muuttivat Yukonin ja sen sivujokien varrelle eläen metsästämällä, kalastamalla ja myymällä turkiksia.

Sitten tuli National Park Service joka muutti Yukon-Charley -alueen kansallispuistoksi. He taas eivät nähneet hippien historiallista arvoa ja alkoivat hiillostaa ihmisiä pois alueelta. Ihmiset jotka pakenivat sääntöjä frontieriin, alistettiin kaikennäköisille säännöille ja luvanhakumenettelyille. Ihmiset kyllästyivtä ja lähtivät alueelta ja tätä nykyä siellä asuu kuulemma enään pari perhettä.

Alue on kovin mielenkiintoinen ja minä olen oppinut siitä paljon yksityiskohtaista tietoa. Tiedän esimerkiksi, missä Yukonin sulapaikat suunnilleen ovat talvisin, tiedän parhaat kalapaikat ja sen, miten metsäpalot vaikuttavat näätäpopulaatioihin. Tiedän myös mitä luonnonmerkkejä seuraamalla pystyy ennustamaan lohen juoksun jokeen. Lisäksi osaisin kertoa yhtä sun toista vahoista asuinpaikoista ja historiallista kämpistä. Siitä tulee hauskaa kun ja jos pääsen käymään siellä!

Hauskaa olen pitänyt vaihtelevasti. Ehkä laatu korvaa määrän? Olen muun muassa käynyt pariin otteeseen katsomassa yliopiston eskimotanssiryhmää Inu-Yupiaqia. Luokkakaverini Taty, joka on kutsunut minut noihin tapahtumiin, on myös esitellyt minut ystävilleen, jotka näyttävät nyt sitten olevan minunkin ystäviäni.

Ataat on erityisen mukava. Hän vaikuttaa hyvin sosiaaliselta ja hän on varmasti kiinnostunut kaikista ihmsistä. A. ja hänen kaverinsa auttoivat minua jopa muuttamaan uuteen asuntooni, raahaten käsipelillään minun matkalaukkuni yliopistoalueen toisesta päästä toiseen päähän. Hän myös kutsui minut jouluksi heidän kyläänsä, mutta kun sinne ei mene tietä ja lentäminen lyhyellä varoitusajalla olisi ollut todella kallista, en lähtenyt. Ja onhan minulla töitä tehtävänä. Hänelläkään ei ollut rahaa kuin menolippuun, joten saa nähdä tuleeko hän ensi vuonna kouluun ollenkaan!

Toivon että minulla on aikaa ja mahdollisuuksia nähdä Alaskaa ennen kuin lähden takaisin Suomeen. Uudenvuoden jälkeen on sentään odotettavissa matka Eagleen, Yukon-Charleyn eteläpuolelle. Kesällä voisin ehkä vierailla A:nkin kylässä. Alaska on niin monipuolinen paikka, että täältä löytyy kaikkea tundrasta valtavia puita kasvaviin sademetsiin ja vuoristosta jokisuistoihin. Eniten ehkä haluaisin käydä lounais-Alaskassa: Aleuteilla ja Haida Gwaiin metsissä. Pohjoisessa Barrow kuulostaa kiinnostavalta.

...Jatkoa seuraa.

Hieman historiasta.

Viime viikkoina olen viettänyt aikaa opiskellen. On paljon tekemistä, mutta en halua valittaa, sillä pidän siitä. Kuka tarvitsee kampuksen ulkopuolista todellisuutta kun voi sen sijaan hautautua kirjakasaan odottamaan kevättä? No olen minä ulkonakin käynyt, mutta pääasiassa aika on kulunut joko kirjaston kuudennessa kerroksessa, tai naapuritalon kahdeksannessa. Varsinkin naapuritalon kahdeksannes on mukava paikka. Se on nimeltään Writing Center ja ideana on se, että siellä on aina aukioloaikoina englannin kielen opikelijoita lukemassa ja kommentoimassa ihmisten esseitä. Minä olen saanut aivan korvaamatonta tukea ja palautetta sieltä. Minusta tuo on todella hyvä idea josta kaikki hyötyvät. Kielenopiskelijat saava oikolukuharjoitusta ja rahaa, aloittelevat kirjoittajat tukea ja palautetta. Loistavaa. Lisäksi tuutorit ovat hyviä ihmisiä ja tunnelma paikassa on riittävän kotoisa ja rento, että siellä viihtyy.

Osittain viihtymiseen on syynä englanninkurssikaveri joka aina jaksaa motivoida minua artikkelien, partikkelien ja prepositioiden suhteen. En vaan tajua artikkelisääntöjä! Mutta en ole kovin huolissani siitä, vaikkakin hieman turhautunut. Olen kuitenkin ihan normaalissa englantia englanninkieliselle -kurssilla ja pärjään yhtä hyvin kuin muutkin.

Elämä alkaa jokseenkin vakiintua täällä. Ihmiset ovat esimerkiksi tulleet tutuiksi sekä Wickersham'sissa, että sen ulkopuolella. Minulla on kiipeilyseuraa ja minulla on lukuseuraa--ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa. Koulu menee hyvin ja kaikki on aika mainiosti koti-ikävänpuuskia lukuunottamatta. Ei minulla mitään itkuraivarikohtauksia ole, vaan ihan vain puhdas ikävä kaikkia. Olisi niin mukavaa mennä joskus viikonloppuna kotiin syömään ja katsomaan telkkaria, tai istua kavereiden kanssa Bobsissa, tai mitä ikinä. Viimeksi iski ikävä, kun sain postista paketillisen hapankorppuja ja muita herkkuja Suomesta. Kirje äidiltä ei myöskään helpottanut.

Tänään istuin keittiössä saksalaisen kaverini kanssa juomassa viiniä huonon opiskelupäivän päätteeksi (kumpikaan ei ollut saanut mitään aikaan). Hän näytti kuvia Roomasta ja hitto, täytyy myöntää että minulla on ikävä Eurooppaa. Ensimmäistä kertaa ikinä. Mutta tätä se juuri on: kun olen Jenkeissä, tunnen itseni kovin eurooppalaiseksi, vaikka olenkin Suomesta. Ilmeisesti kuitenkin pystyn jotenkin identifioimaan itseni Eurooppalaiseen kulttuuriperintöön, huolimatta siitä että Suomi on samalla tavalla lähes yhtä “historiaton” kuin Alaska. Tai ei Suomi ei ihan niin historiaton ole; alkoihan historia sentään reippaasti ennen 1700-lukua.

Täällä Alaskassa erityisesti, ja Jenkeissä yleensä, kaikki on melko uutta ja viimeaikaista. UAF on muun muassa perustettu 1922 kieppeillä ja vaikka se on paljon nuorempi kuin Helsingin yliopisto, se lasketaan täällä vanhaksi. Mutta kumpikaan näistä yliopistoista ei ole mitään verrattuna niihin, jotka muodostuivat keskiajalla islamilaiseen maailmaan ja Eurooppaan.

Ja sitten on kapunki. Kun kävelee Roomassa, kaikkialla on antiikin raunioita ja ikimuistoisia rakennuksia, jotka ovat vielä käytössä. Tukholmassa on jäljellä keskiaikaisia kortteleita, samoin kuin varmaankin useimmissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Helsinki taas on eurooppalaisittain uusi kaupunki, mutta senkin vanhimmat osat ovat kaiketi peräisin jostain 1700-1800 -lukujen vaihteesta. Fairbanks puolestaan perustettiin samaan aikaan, kun Helsingissä rakennettiin jugend-linnoja, siis vuonna 1901.

Mutta sitten päästäänkin siihen ongelmaan, kuka määrittelee historian tai historiattomuuden. Täällä, yhtä hyvin kuin Suomessakin, voi tuntua historiattomalta, kun rakennushistoria ei ulotu tuhansien vuosien taakse. Oikeastaan kyse on kuitenkin vain perieurooppalaisesta näköharhasta, sillä täällä on asuttu tuhansia ja tuhansia vuosia. Asujat eivät vain ole jättäneet muistomerkkejä olemassaolostaan paljoa muualle kuin paikannimiin, jotka nekin ovat täällä Alaskassa jääneet suurelta osin eurooppalaisen arroganssin jalkoihin. Kyllähän täällä Alaskassa on ihmisiä ollut siinä kuin Euroopassakin. Ja kultuuria. Ja historiaa. Täällä on eletty, kuoltu ja rakastettu ihan kuten kaikkialla muuallakin. Tällaisten "historiattomien" kultuurien historiaa osaa arvostaa vasta kun lakkaa katsomasta asioita mittapuuna kivilinna, sillä sopivampi mittapuu on oikeastaan lumikenkä tai kajakki.

Hyvä on. Historia tarkoittaa suomalaisessa tieteenperinteessä krjoitettua, kronologista selontekoa tapahtumista. Täällä ei ole ollut kirjoitusta--ei siis historiaakaan. Historian toivat Alaskaan ensin Venäläiset, ja sittemmin Amerikkalaiset löytöretkeilijät.

Minua tuollainen historiakäsity kuitenkin hieman kylmää, vaikka on se ehkä määritelmänä perusteltu. Kolumbus ei löytänyt Amerikkaa, sillä se oli löytynyt jo viimeisen jääkauden aikana, ehkä aiemminkin. Hän ei mitenkään astunut puhtaaseen, neitseelliseen maahan sillä täällä oli ihmisiä, joita myös intiaaneiksi kutsutaan. Silti tuota Eurooppalaista versiota Amerikan löytymisestä on opetettu koulussa niin inupiaqeille kuin irlantilaisillekin. Erityisen hyvin tämän historiantajuttomuuden ilmaisi Rhonda Kaujak Katsak, suullisen historian kirjassa Saqiyuq: “There was this mentality that Columbus discovered America, therefore he discovered you, you came from him, that type of thing (Wachowich 1999,196).” Jotenkin aluperäisasukkaita ei vain laskettu ihmisiksi, jotka voisivat löytää mitään, vaan he olivat eurooppalaisten löydettävissä, samoin kuin kulta ja turkikseläimet.

Täällä on kuitenkin asuttu Steve J. Langdonin mukaan mahdollisesti jopa 50,000 vuotta sitten (1993, 6).Vanhimpina aikoina Beringinsalmena tunnettu alue lienee ollut ruohokangas, jonka yli mammutit muuttivat uudelle mantereelle ihmisten seuratessa riistan perässä. Hitaasti Pohjois-Amerikkaan päätyneet kulttuurit eriytyivät ja erikoistuivat paikallisen tiedon kasvaessa. Beringinsalmen läpi ei kulkenut samanlaista mentaalista rajaa, kuin nykyään, vaan se oli vähän kuin sisämeri; se ennemminkin yhdisti, kuin erotti ihmisiä. Alaskan alkuperäiskansojen erilaiset kultuuriadaptaatiot ovat nerokkaita ja suullinen historia ulottuu kauas myyttiseen alkuaikaan, jolloin Korppi loi maan ja antoi ihmiselle lohen. Eikö sitä lasketa?

Hirvenmetsästysretki.

North Pole - joulukylän McDonald's. J kertoi minulle aikaisemmin että North Pole on nimetty hassusti pohjoisnavaksi, jotta jouluturismi ja lelutehtaat löytäisivät tiensä Alaskaan. Ei vissiin onnistunut kovin hyvin, mutta jälki on kamalaa.


Oli todella tuulinen päivä ja lumi, jota siis ei ollut paljoa, pöllysi tiellä talvisen näköisesti.

Teltta oli hieno, iso kaminateltta ja olot olivat mukavimmat mihin olen ikinä luontoillessa törmännyt. Meillä oli retkisängyt, pöytä ja tuplamakuupussit. K:n retkisängyssä luki "Don't sleep on the ground like animals".


K ja T saivat aamulla hirven ja sen nylkeminen ja paloitteleminen oli hyvässä vauhdissa kun ehdin paikalle. Vaikkei hirvi mitenkään jättimäinen ollut, oli silti useiden tuntien työ saada lihat riistasäkkeihin ja säkit rekeen. Minä en oikein osannut tehdä mitään oma-aloitteisesti, mutta autoin kuitenkin parhaani mukaan.


T ampui toisen hirven illalla. Minäkin olin mukana väijymässä sitä, mutta lähdin takaisin teltalle kun tuli liian kylmä. Aamulla kun pakkasimme leirin ja lähdimme hakemaan hirveä pois ylempää laakson rinteeltä, ei lunta ollut enää juurikaan. Siitä oli oikeastaan jäljellä vain nuoskaantuneet rippeet. Ja meillä oli moottorikelkat. Ja paljon tavaraa.

Erinäisten juonenkäänteiden seurauksena päädyin kävelemään autoille, mutta törmäsin puolivälissä pariin metsästäjäpoikaan, jotka ottivat minut kyytiin ja veivät parkkipaikoille. Pitkä juttu, mutta päädyin sitten heidän kyydissään takaisin kampukselle. Pojat olivat todella ystävällisiä. He tarjosivat kahvia, juttelivat minun kanssani eräilystä ja veivät ihan kotiovelle asti. Kaikenkaikkiaan reissu meni vähän seikkailuksi, mutta mitään katastrofaalista ei kuitenkaan tapahtunut. Ja ennen kaikkea: MINÄ SAAN VIHDOIN JOTAIN OIKEAA RUOKAA!!

P.S. Äiti lähetti hapankorppuja <3 Nyt voin siis syödä hirvikäristystä ja hapankorppuja, eli oikeaa ruokaa. Äidit on ihan parhaita!

Mitä kertoa ulkomaalaisille Suomesta?

Olen todella iloinen siitä, että minulla on tämä mahdollisuus oppia vieraasta kulttuurista enemmänkin kuin pintaraapaisun verran, mutta samalla minusta tuntuu että opin myös itsestäni ja identiteetistäni paljon uusia asioista. Monet ovat sanoneet, että kun tulee vieraaseen kulttuuriin ja kohtaa erilaisia tapoja, joutuu kasvokkain myös oman kulttuurinsa kanssa. Kultuurintutkimuksessa puolestaan korostetaan usein ulkopuolisen näkökulmaa: sitä, että ulkoapäin pystyy juuri kyseenalaistamaan konventioita, jotka sisältä käsin katsottuna ovat niin arkipäiväisiä ettei niitä edes huomaa. Oppikirjaesimerkki tästä on Amerikasta Suomeen tullut antropologi, joka kirjoitti suomalaisesta kahvinjuontirituaalista, mikä olisi ollut liian arkipäiväinen aihe suomalaiselle. (En ole muuten koskaan kuullut tämän antropologin nimeä! Olisin kiitollinen jos joku minua valistuneempi osaisi kertoa sen.) Olen kirjoittanut paljon asioista joita olen ihmetelly jenkeissä, mutta nyt on ehkä aika sanoa jotain suomalaisuudestakin.

Kurssilla Perspectives on the North käydyissä keskusteluissa olemme sivunneet pariin otteeseen identiteettikysymyksiä. Esiin nousseita käsitteitä on muun muassa kansallinen mytologia, kulta-aika ja isänmaallisuus. Kulta-aika ja kansallinen mytologia olivat mielenkiintoisia käsitteitä. Norjassa esimerkiksi viikinkiaika on ihannoitu pala menneisyyttä ja trolliperinnettä pidetään yllä ihan arkisissakin yhteyksissä. Ruotsalaisten mielestä norjalaisten positiivinen patriotismi on viehättävää, mutta miten sitten Suomi? Mikä on Suomen kulta-aika? Minusta se on itseoikeutetusti Talvisota. Talvisota on kansallinen myytti ja siihen palataan paljon useammin kuin hamaaseen kalevalaiseen menneisyyteen, toisin kuin voisi odottaa. Suomihan siis voitti Neuvostoliiton; ainakin moraalista voittoa pidetään kirkkaana.

Kohta tunneilla käsitellään pohjoisia mytologioita, mutta opettaja tahtoo keskittyä Suomeen ja Kalevalaan, koska minä olen kuulemma niin hyvä tietolähde. Puhuimme tosiaan aiemmin, että valmistelen jotain luentoja varten, mutta kun sitten keskustelimme yksityiskohdista, minulle selvisi että hän haluaa minun kertovan mitä Kalevala, mytologia ja kansallisuuteen liittyvät asiat tarkoittavat nykypäivän Suomessa. Olin ällikällä lyöty. Olin niin valmistautunut kertomaan kaikista niistä äärettömän mielenkiintoisista asioista, joita tiedän Kalevalan kokoamistavasta, syntyhistoriasta ja vaikka runoston intertekstuaalisuudesta, mutta ei! Hän haluaa minun näkökulmani nykykulttuuriin. Lisäksi käsitin vielä hänen odottavan positiivista tulkintaa kansallisuudesta voimavarana ja Kalevalasta yleisenä aarteena. Hän tuntui odottavan, että suomalaiset olisivat äärimmäisen ylpeitä Kalevalastaan ja vaikutti hämmästyneeltä kun kerroin että ei siitä olla minun kokemukseni mukaan ollenkaan niin innostuneita.

Hurja väitteeni on, että suomalaisuus on olemassa ainoastaan virallisessa mytologiassa, joka liimaa yhteen erilaiset paikallisidentiteetit ja kotoisinolot. Nationalististen aatteiden perusajatus oli, että kansallisvaltiossa on kohtuullisen yhtenäinen joukko porukkaa, joka jakaa kielen, uskonnon, kulttuurin ja muita yhteisiä piirteitä. Suomi ei kuitenkaan ole tällainen kanssallisvaltio, eikä ole koskaan ollutkaan. Suomen rajojen sisällähän on ihan perinteisestikin peräti kolme saamenkieltä, suomenruotsi, karjalankielen puhujia, meänkieli, lukuisia eri kulttuurialueita ja pienryhmiä, sekä historiallisesti vahva itä-länsi -jako. Lisäksi jos karjalankielen puhujat katsotaan suomalaisiksi, tulisi Suomen rajojen jatkua lähes Pietariin saakka. Ja vaikka kieli ei ole ainoa ero, on se ainakin hyvin tärkeä sellainen. Väitän siis, että että Suomi on ytimeltään vain kasa mielivaltaisehkosti piirrettyjä viivoja kartalla.

En mene tarkemmin suomalaisuuden rakentamisen historiaan, sillä minulla ei ole kovin tarkkaa kuvaa siitä, mitä tapahtui. Kirjoitan sen sijaan Kalevalasta.

Kalevala on kiinnostava tapaus, sillä se on vahvasti osa virallista suomikuvaa. Meillä on Kalevalanpäivä ja jokainen suomalainen lapsi joutuu tutustumaan Kalevalan tarinoihin, mutta en minä usko että siitä ollaan erityisellä tavalla ylpeitä muualla kuin ehkä kansallismielisissä piireissä ja karjalaistaustaisten ihmisten kesken, sillä he ehkä pystyvät tuntemaan perinteen jotenkin omakseen. Minä en ainakaan rehellisesti sanottuna enää osaa tuntea ylpeyttä Kalevalasta, vaikka rakastan sitä kirjaa ja SKVR:ää vielä erikseen, sillä ei sillä tunnu olevan mitään tekemistä minun kanssani. En vain osaa tuntea perinnettä omakseni ja tiedän, etten ole tunteen kanssa yksin.

Toisaalta, kuten äiti huomautti, Kalevalalla on kiistaton asemansa Suomen kulttuurissa. Koska me kaikki joudumme tutustumaan siihen koulussa ja koska sekä populaari-, että korkeakulttuuri käyttävät Kalevalan teemoja yhä edelleen hyväkseen, ei siitä voi olla kokonaan irrallaan. Ehkä se vain hitaasti uppoaa suomessa koulutuksensa saaneen ihmisen mielenmaisemaan ilman että siitä tarvitseekaan tuntea erityistä patrioottista ylpeyttä. Se vain on.

Toinen asia on suurmiehet, Mannerheim ja Kekkonen, jotka kiistatta ovat kansallisia symboleja. Mannerheimiin varsinkin suhtaudutaan ristiriitaisesti, kuten ehkä viime keväänä näimme. Hän on joko Suuri Suomalainen, tai Lahtari. On olemassa kaksi näkökantaa, jotka löyhästi noudattelevat puoluerajoja. Kekkosesta taas ollaan yksimielisempiä. Hän oli yleisen käsityksen mukaan hyvä johtaja, jonka vahvuutta ja omistuneisuutta pidetään edelleen arvossa. Minusta on mielenkiintoista, miten hän on ikonisoitunut populaarikulttuurissa, vaikka virallisessa mytologiassa hänellä ei ole suurtakaan sijaa toisin kuin Mannerheimilla risteineen ja patsaineen. Siitä, mikä Kekkosessa vetosi suomalaisiin niin tehokkaasti, on varmasti tehtykin tutkimuksia. Ohelle laitan Johannes Heinosen upean teoksen "Niskalaukaus"

Mennäkseni hieman sivuraiteille minusta on mielenkiintoista seurata kun Suomi muuttuu. Suomihan on ollut aikamoinen lintukoto jossa ollaan oltu rehellisiä ja suoraselkäisiä ja jossa on ollut turvallista, sillä kanssaihmisiin on voitu luottaa. Minusta turvallisuus on kuitenkin järkkynyt viime aikoina melkoisesti. Ensinnäkin poliitikkomme on saatu kiinni valehtelusta (muun muassa Ile ja Jäätteenmäki) ja mikä vielä pahempaa: korruptiosta (vaalirahoitus ja hyväveliverkostot). Suomi on lisäksi saanut hiljattain omat koulusurmaajansa. Vielä kun joku poliitikko otetaan hengiltä ja luottamus poliisiin saa kolauksen, ovat turvallisuuden viimeisetkin perustukset murtuneet. Eivät suomalaiset ole parempia kuin muutkaan, vaikka eihän kukaan niin ole väittänytkään, vaan yhtä lailla täällä ollaan tekemisissä ison maailman ongelmien kanssa kuin muuallakin.

Loppujen lopuksi tuosta aiheesta olisi todella paljon kaikkea sanottavaa, mutta en oikein saa asioita jäsentymään. Millainen Suomalainen kansallisuskonto on? Millaista on suomalainen itseymmärrys? Suomi ainakin loistaa näkyvällä vaatimattomuudellaan ja kaikki se, mitä alemmuuskompleksista puhutaan näyttää todelta verrattuna vaikka näihin jenkkeihin. Olisiko vahvempi kansallinen itsetunto tarpeen suomalaisille, vai johtaisiko se vain aggressiiviseen nationalismiin, joka suuntautuisi muita vastaan? Onko positiivinen, ei-aggressiivinen nationalismi edes mahdollista? Jaa-a.

Seuraavaksi yritän kasata kuvapäivityksen hirvenmetsästyksestä.

Kokko, ensilumi ja potluck

Viime aikoina olen ollut melko kiireinen ja hieman aikaansaamaton, joten en ole päivittänyt blogia. Ei tässä nyt ihmeempää ole tapahtunutkaan, lukuunottamatta erinäisiä kissanristiäisiä ja yhdysvaltain talouskriisiä. Kuluneen viikon aikana olen lähinnä tehnyt koulujuttuja, harrastanut kiipeilyä ja juonut litratolkulla kahvia.

Ensilumi on satoi lauantaina sillä aikaa kun vietimme ensimmäistä nanook-traditioista – starvation gulchia. Starvation gulch oli melko omituinen tapahtuma, jossa ideana oli se, että jokainen asuntola oli rakentanut oman rovion ja palokunta vielä omansa ja sitten ne sytytettiin polttonesteen voimalla suunnattomiksi kokoiksi musiikin pauhatessa. Sitten ihmiset yksinkertaisesti vain tanssivdat lämmössä, hämmästelivät suuria tulia ja tapasivat kavereitaan. Yht'äkkiä taivaalta kuitenkin alkoi sataa rakeita, mikä ymmärrettävästi hiljensi meininkiä. Puolisen tuntia myöhemmin rakeet muuttuivat valtaviksi lumihiutaleiksi ja kun heräsin seuraavana aamuna, tai olisiko ollut jo päivä, maa oli valkeana. Nyt maanantaina lumesta on vielä rippeet jäljellä ja ilma on selvästi miinusasteilla. Tästä se talvi sitten lähtee etenemään.

Sunnuntaina olin professori Kleinfeldin potluckissa, johon hän oli kutsunut Northern Studies -opiskelijat aveckeineen. Kleinfeldien talo oli kaunis, ja tajusin ensimmäistä kertaa, että taivaanrannassa olevat valkoiset jutut eivät olekaan sinnikkäitä pilviä, vaan vuorijono Alaskan range. Aika vähän sitä ilmeisesti kiinnittää huomiota ympäristöönsä.. Talo oli tupaten täynnä ja tutustuin moneen mielenkiintoiseen ihmiseen, kuten kanadalaiseen Amandaan, jonka kanssa muun muassa päivittelimme USAn patriotismia. Meistä molemmista yhdysvaltalaisten tuntema ylpeys maansa johdosta tuntuu omituiselta, sillä koko muu maailmahan on melko kriittinen Yhdysvaltain globaalia roolia kohtaan. Monet jenkit eivät tosin ole olleet uskoa korviaan, kun olen brassaillut Suomen ilmaisella koulutuksella ja terveydenhuollolla tässä maassa, jossa molempia asioita varten täytyy olla melko varakas. No, Amandan kanssaan oli mukava jutella, sillä hänellä oli eri taustan takia aivan erilaiset huomiot Alaskasta kuin minulla ja sain paljon uusia näkökantoja asioihin.

En kuitenkaan haluaisi kuulostaa liian kriittiseltä. Huomaan kirjoittavani tänne lähinnä omituisista asioista, jotka ärsyttävät minua, tai joihin suhtaudun muuten vain negatiivisesti. Se johtunee siitä, että kun kaikkea vertaa siihen, mihin minä olen Suomessa tottunut, ne pienet ärsyttävät piirteet pomppivat silmille. Tasapuolisuuden nimissä pitänee kertoa, että täällä on erittäin paljon hyviäkin puolia ja että minä oikeastaan viihdyn täällä. Ihmisten ystävällisyys on paikoin häkellyttävää, vaikka aiemmin toki valitin sen pinnallisuudesta. On se varmasti sitäkin, mutta esimerkiksi eräs samalla kurssilla oleva Cary vaimoineen sai minut tuntemaan itseni jotenkin tervetulleeksi. He jopa kutsuivat minut syömään eteläntyylistä ruokaa ja sanoivat, että olisin enemmän kuin tervetullut heidän luokseen Pohjois-Carolinaan joululomalla. Cary on muutenkin ollut aivan korvaamaton apu kaikissa käytännön asioissa. Hän on miltei kädestä pitäen kuljettanut minua milloin kirjastoon, milloin käyttölupatoimistoon ja vielä näyttänyt minulle miten saan printattua ilmaiseksi. Minun pitäisi keksiä jokin todella nokkela keino kiittää häntä ja hänen vaimoaan kaikesta ystävällisyydestä.

Caryn vaimosta tulikin mieleeni, että yksi omituinen piirre lisää on jenkkien nimimuisti. Se on kerta kaikkiaan uskomaton ja minua sitten hävettää kun en muista kenenkään nimiä vaikka kaikki muistavat minut. He jotenkin saavat nimet pitkäkestoiseen muistiinsa heti ensi kättelyllä ja käyttävät niitä usein puhuttelussa. Toivon etten vaikuta liian tylyltä kun yritän aina kiertää tilanteet joissa joutuisin kutsumaan ihmisiä nimeltä, sillä en todellakaan muista niitä kuin ehkä viidennellä kuulemalla. En vaan tajua miten he tekevät sen! Minä olen valitettavasti liian keskittynyt siihen valtaisaan sosiaaliseen suoritukseen mikä kättely minulle on, jotta edes kuulisin mitä minulle puhutaan siinä tilanteessa.


Lopuksi kuva Wickersham Hallin pihasta. On täällä lunta, on.

Kuvapäivitys, heikko saldo

Alyeska Pipeline

Alaska, the Final Frontier

Perspectives on the North -kurssi on ollut todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Viime kerralla ymmärsin, miten suuri osa jenkkien outoudesta on käsitteellistettävissä. Leadership-taitoja, täkäläisiä mainoksia, Sarah Palinia, pioneerimyyttiä ja monia muita kulttuuri-ilmiöitä yhdistää yksi ainoa sana, Frontier. Frontier voi tarkoittaa monenlaisia asioita, kuten Merriam Webster -sanakirjasta lainattu määritelmä osoittaa. Se ei, päinvastoin kuin euroopassa, tarkoita rajaa, vaan ennemminkin mahdollisuutta ja se koetaan äärimmäisen positiiviseksi termiksi.

Professori Judith Kleinfeld on luonnehtinut frontieria seuraavasti self-help -tyylisessä kirjassaan Go For It! Finding Your Own Frontier (2003?):

“In the American imagination, the frontier is a realm of risk and adventure, a place where people have the courage to take a stand, to go for it. The frontier is a place where people show that they can take risks, that they can do it, that they are made of the right stuff.”

Frontier voi siis tarkoittaa sekä fyysistä, että henkistä paikkaa. Fyysisesti se sijaitsee usein pohjoisessa, neitseellisessä autiudessa, jossa yksilöllä on valta valjastaa sekä omat, että ympäristön resurssit parhaaseen käyttöön. Frontier on silmien edessä aukeneva maisema, joka lupaa rikkauksia sille jolla on riittävästi taitoa ja uskallusta ottaa elämä haltuun. Kleinfeld kuitenkin huomauttaa, että ennen kaikkea frontier on mielentila ja että sen voi löytää yhtä hyvin Alaskasta, kuin keskeltä New Yorkin vilinää (34).

Kiinnostavinta jenkkikulttuurin käsitteellistämisen kannalta on kuitenkin frontier-myytti. Frontier-myytillä on selkeät yhteytensä American Dreamin ja Self-made Manin käsitteisiin, sillä myös frontier-myytti korostaa kykenevän yksilön mahdollisuutta kohota ryysyistä rikkauksiin. Minusta olisi mielenkiintoista tietää, mikä osuus mytologialla on ollut siihen, että niin monet eurooppalaiset ovat tulleet tänne etsimään onneaan. Amerikka, mahdollisuuksien maa! Niinpä niin. Voisi sanoa, että nämä myytit tuntuvat olevan jenkeille edelleen hyvin rakkaita ja niitä toisinnetaan lukuisissa erilaisissa yhteyksissä. Niissä on myös jotain syvällä tavalla vetoavaa, mikä tekee niistä erityisen voimakkaita manipulointityökaluja.

Frontier-myyttiä käytetään hyväksi politiikassa mitä erilaisimmin tavoin. Siihen yhdistyy muun muassa ajatuksia siitä, että pohjoinen on jotenkin erityistä aluetta ja etteivät etelän ihmiset voi ymmärtää niitä vaikeuksia, joita pohjoisen vahvatekoiset raivaajat kohtaavat päivästä toiseen ja siksi pohjoisen on annettava päättää itse asioistaan. Suomen pohjoisosissa paljon aikaa viettäneet ihmiset saattavat myös tunnistaa tämän asenteen.


Hyvin mielenkiintoista on se, miten varapresidenttikandidaatti Sarah Palin käyttää frontier-myyttiä hyväkseen. Hän rakentaa itsestään tietoisesti kuvaa alaskalaisena. Hän on jääkiekkoäiti, NRA:n ikijäsen ja nainen, jolle fyysinen työ ei ole vierasta. Aviomiehestään Toddista Palin on kertonut muun muassa, että hän on voittanut moottorikelkkailun maailmanmestaruuden. Tänään CNN:llä oli kuvia Toddista hymyilemässä flanellipaidassaan, jättiläismäinen lohi kädessä ja Toddista koirien kanssa. Palin itse on nainen, joka on voittanut olosuhteet: rikkonut lasikaton pärjäten miehisillä aloilla ja silti hän huolehtii perheestään kuten kunnon äidin kuuluukin. Hän on keskiverto, mutta kuitenkin hyvin erityinen siinä mielessä, että hän on toteuttamassa Unelmaa. Ehkä tässä on osasyy siihen, miksi koko Pohjois-Amerikka tuntuu olevan niin innoissaan tästä bulldogista with lipstick.

Myytillä on kaupalliset sovelluksensa. Alaska One -kanavan mainoksissa frontier-mielikuvia herätellään mitä erilaisimmin keinoin ja sana näkyy useiden U.S.- yritysten nimissä ja imagoissa. Frontier-ajattelu tuntuu olevan erityisen esillä täällä Alaskassa, sillä kuten tuhanet ja taas tuhannet bumperstickerit julistavat niiden hemmetin pic-upien takapuskureissa, Alaska on the Final Frontier. Luulen myös, että frontier on joillekin ihmisille imagokysymys. Täällä kampuksella ainakin pyörii mitä erilaisempia versioita frontiersmanista. Tunnusomaisesti frontiersmanilla on punainen ruutupaita, huolittelematon parta ja korvaläpällinen lippalakki. Frontiersman on juurikin se karhunkaatajasankari, joka on tullut tänne autiuden keskelle etsimään elämäänsä rikkautta, oli se sitten materiaalista tai henkistä. Hän on todellinen yksilö, oman tien kulkija, joka määrittelee itse omat sääntönsä.

Yritän tehdä vielä tarkempia huomioita frontier-kuvaston käytöstä erilaisissa yhteyksissä. Ehkä raportoin siitä vielä enemmän myöhemmin. Minusta se on äärettömän mielenkiintoinen ikkuna jenkkikulttuuriin, sillä tuo aivan pieni käsite tekee monista käsittämättömistä asioista käsitteellistettyjä. Voisi sanoa, että se on peräti kätevä. Lupaan myös laittaa joitain kuvia lähitulevaisuudessa. Edellisessä postauksessa luvattu “huomenna” oli ajan yliarviointia. Viikko on ollut aivan liian kiireinen koulutöiden suhteen, jotta olisin ehtinyt käsittelemään kuvia. Ja hei, pitäähän sitä joskus relatakin!

Frontier on muuten mainittu tässä postauksessa 23 kertaa.

Ajattelu rikastuu lukemalla ja tekemällä

Jälleen takana viikonloppu J:n ja T:n ja perheen kanssa. Olimme heidän mökillään, satoi koko viikonlopun, mutta ehdinpähän ainakin lukea paljon. Kävin minä peräti tunnin kävelyllä erään joen varrella, mutta kyllästyin nopeasti loputtomaan kivikkoon ja piiskuttavaan sateeseen, joka vähän kuin huomaamattani oli kastella minut läpimäräksi. Paikka oli kuitenkin upea. Sitä ympäröivät lumihuippuiset vuoret jotka aina välillä tulivat esiin sadepilvien takaa - varmaankin ihan vaan vieraanvaraisuuttaan - näyttääkseen hieman painostavilta aivan niin kuin kunnon vuorten kuuluukin. Mökki itse oli hirsisalvoksista rakennettu, iso ja alunperin varastoksi tarkoitettu mörskä, jota T, J, ja muutaman muut kanssaomistajat remontoivat asumiskuntoon.

Huonon kelin ansiosta olen kuitenkin aikataulussa koulutöiden suhteen. Niitä on nimittäin paljon. Täällä tulee kotiläksyksi kaikennäköisiä kirjoitustöitä sen lisäksi, että kurssien lopussa täytyy tehdä tentti tai essee. Kursseja varten luettavia kirjoja on kamala pino ja häpeäkseni minun täytyy myöntää, ettei englannin lukeminen käy minulta lainkaan niin nopeasti kuin suomen. Kuulin tosin joltain, ettei täällä odoteta kovin kummallista akateemista tasoa, ellei oppilas sitten itse halua loistaa. Vaan tarkemmin en asiasta tiedä. Koko arvostelusysteemi on minulle suuri kysymysmerkki, samoin vaatimustaso.

Minusta on hyvä että täällä on niin paljon lukemista kuin on, sillä ajattelu rikastuu lukemalla ja tekemällä. Kriittistä ajattelua korostetaan myös jokaisen kurssin kohdalla. Kirjallisissa töissä pyydetään usein esittämään omia ajatuksia aiheen tiimoilta, pelkän faktojen opettelun sijaan. Pidän myös siitä, että täällä lahjakkaat ja motivoituneet saavat erityistä huomiota, sekä erityisiä oppimismahdollisuuksia. Systeemi tavallaan kaappaa lahjakkaat mukaansa kannustaen yhä parempiin ja parempiin suorituksiin. Suomessa taas opetus on yliopistotasollakin tasapäistävää. Toisaalta uskon, että kannustuskelkasta on helppo pudota jos vaikka kärsii yhden huonon vuoden. Tavallaan se siis saattaa olla melko armotontakin.

Täällä opiskelijat maksavat tuhansia dollareita opiskellumahdollisuudestaan. En edes halua tietää, mitä lukukausimaksut ovat huipputason yliopistoissa. Niillä rahoilla hankitaan enemmän opettajia opiskelijaa kohden, kuin mitä Suomessa on saatavilla. Se puolestaan parantaa ohjauksen intensiteettiä ja myös opetuksen laatua. Suomessa tuntuu usein siltä, että opetushenkilökunnalla olisi parempaakin tekemistä kuin opetus, sillä heillä on omat tutkimuksensa, puhumattakaan hallinnollisista velvollisuuksista. Usein tuntuu myös siltä, ettei luentojen sisältöä ole mietitty ihan loppuun asti. Onko tosiaan tarkoituksenmukaista aloittaa aineopintojen kurssin luennot pohtimalla antropologian perusteita (jotka siis pitäisi olla hallussa jo peruskurssista lähtien)? Ja onko tarkoituksenmukaista kiduttaa opiskelijoita kaikennäköisillä huonosti koordinoiduilla vierailuluentosarjoilla, joihin vakionaamat aina tulevat pitämään vakioluentonsa?

Northern Studiesiin minut on toivotettu lämpimästi tervetulleeksi. Opettajat ovat tuntuneet olevan vilpittömästi mielissään siitä, että minä olen tullut kaukaa Suomesta opiskelemaan heidän oppiainettaan. Onhan se varmaankin aika imartelevaa. Sain heti kulkuoikeuden Northern Studies -opiskelijoiden omaan, kotoisaan taukotilaan, Tingetiin. Lisäksi minut luvattiin heti esitellä muille skandinaaveille ja suomalaisille, joita täältä löytyy. Vieraanvaraisuuden aiheuttamassa hämmennyksen tilassa lupauduin pitämään esitelmän Kalevalasta. Satun tietysti tietämään aiheesta yhtä sun toista ja esityksen rakentaminen voisi olla ihan mielenkiintoista ja palkitsevaakin, mutta se teettää taas paaaaaljon lisätöitä. Englannin puhuminen ei hirvitä enää. Joku kanssaopiskelija Tingetissä sanoi että on kiva kuunnella minun puhuvan, sillä korostukseni on niin mielenkiintoisen kuuloinen.

Nyt on taas nukkumaanmenoaika. Lisään huomenna kuvia vuoristosta ja Suuresta Öljyputkesta, joka kulkee Alaskan halki kuljettaen öljyä pohjoisen kentiltä etelän satamiin pitäen Alaskaa elossa.

Enimmäkseen ihmisistä

Voisin kirjoittaa muutaman sanan ihmisistä täällä, kun minulla on jo parin viikon kokemus aiheesta. Näkemykseni tulee ehkä tulevaisuudessa tarkentumaan, mutta sitten onkin mielenkiintoista verrata näitä ensimmäisiä vaikutelmia siihen, mitä ajattelen kun tiedän enemmän. Täällä ei ole liikaa ihmisiä ja luulen, että alaskalaiset saattavat vielä vähän erota muista jenkeistä, mutta ehkä tämänkin perusteella voi vetää joitain varovaisia johtopäätöksiä jenkkien tavoista yleensä.

Ensinnäkin suomalaisittain silmiinpistävää on se, että kaikki ihmiset täällä ovat kovin ystävällisiä.Minulta kysellään kuulumisia, kanssani jutellaan ja vaihdetaan käytävällä muutama sana. Lisäksi ihmiset joiden kanssa juttelen, tuntuvat suhtautuvan varsin innostuneesti siihen mitä minulla on sanottavaa. [Ou grrrREIT ja that's wonderful!] Epäilen kuitenkin, etteivät he itse asiassa reagoi siihen mitä minä sanon, vaan sanovat jotain ihan vaan sanoakseen jotain. Enkä oikein osaa vastata jatkuviin, iloiseen sävyyn heitettyisin, “Hi, how are you?” -kysymyksiin. Mutisenpa vain hiljaisen fine-thank-you-how-are-you:n ja näytän kiusaantuneelta. Mutta ehkä kulttuurien törmääminen laajentaa natiivien maailmankuvaa. On hyvä ja avartava asia joutua kohtaamaan erilaisia ihmisiä, jotka tulevat erilaisista kulttuuritaustoista. Oikeastaan siitä syystä minä en ole keksinyt itselleni mitään lempinimeäkään, vaan vaadin sinnikkäästi että ihmiset kutsuvat minua Varpuksi, siitä huolimatta että tiedän nimen tuottavan useimmille ääntämyksellisiä vaikeuksia.

Uutta Suomeen verrattuna on myös se, että vieraat ihmiset saattavat kadulla nyökätä ihan kuin he tuntisivat minut ja kaupanmyyjät antavat pukeutumisvinkkejä talven varalta. Aivan kuin he olisivat huolissaan siitä että pysyn lämpimänä kun alkaa pakastaa. Melkein joka paikassa tuntuu jäävän suustaan kiinni, varsinkin kun puhun englantia oudolla korostuksella. Yleisesti ottaen kuitenkin luulen, että kiinnostus on poikkeuksia lukuunottamatta vain hyvää käytöstä eikä mitään sen kummempaa. Jenkit ovat oppineet huomioimaan muut ihmiset, mutta ei se silti tarkoita että he haluaisivat oppia tuntemaan ja kontaktit jäävät pinnalliseksi. Sitten on ihmisiä, joitten kanssa jotenkin synkkaa heti ja tapasin sellaisen lauantaina. Ihan oikean jenkin vielä. Puhuimme myöhään yöhön kaikennäköistä maailmanpolitiikasta, tulevaisuudensuunnitelmistamme ja monista muista asioista.

Hyvä asia aidon jenkin kanssa keskustelemisessa on se, että voi kysyä kaikki tyhmät kysymykset, joita ei ole aiemmin päässyt esittämään. Minua on esimerkiksi ihmetyttänyt täkäläinen leadership-taitojen painotus. Johtajuus tuntuu olevan esillä aivan kaikkialla. Esimerkiksi: melkein jokaisiin saappaanheittokisoihin houkutellaan vapaaehtoisia lupaamalla että mukana oleminen parantaa johtajuustaitoja. Mutta miksi koko asialle annetaan niin paljon painoarvoa kun eihän siitä Euroopassa tunnu kukaan huolivan? Jotenkin käsitin uuden ystäväni puheista, että johtajuustaidot ovat tärkeitä, koska ne auttavat nousemaan erinomaisuuteen. Ei riitä, että osaa kaiken ja tietää kaiken, vaan menestyäkseen kilpailussa yksilön täytyy loistaa ja osa loistosta tulee juurikin johtajuustaidoista. Johtajuustaidot siis (tätä hänen selityksensä minusta implikoi) auttavat ihmistä tulemaan self-made-men:eiksi ja kapuamaan kohti amerikkalaista unelmaa. Virallisesti tietysti johtajuustaidot ovat tärkeitä, jotta johtajuudessa vahvat ihmiset voisivat kehittyä johdattamaan laumaa suurempaan yhteiseen hyvään.

Nyt ymmärsin myös, mitä se omituinen porukka orientaatiotapahtumissa oli josta kirjoitin aiemmin. He olivat tulevia johtajia.

Ja mitä minulle muuten kuuluu? No, olin eilen Tanana-joella T:n, J:n ja perheen kanssa. Katselimme vähän ympärillemme, grillasimme ruokaa avotulella ja luimme päivän lehden. Oli rauhallista ja mukavaa ja aika kului nopeasti. Ennen vesille lähtöä tapasimme pari J:n botanistikolleegaa, joiden kanssa päädyin juttelemaan. He kertoivat, että 1920-luvulla Alaskaan tuotiin saamelaisia opettamaan eskimoille porotaloutta. Porotilat kuitenkin valuivat nopeasti valkoisten käsiin, sillä paimentolaisuus ei kai istunut metsästäjäkansojen maailmaan niin hyvin, että se olisi voinut sinne juurtua. Porot karkailivat karibujen mukaan, mikä ei ollut omiaan helpottamaan tilannetta. Jossain vaiheessa saamelaisille sanottiin, että nyt sitten sopii palata kotimaahan, tai mennä naimisiin paikallisen kanssa. Monet kai jäivät, mutta en tiedä tarkemmin. Tästä asiasta pitää ottaa vähän enemmän selkoa. Toisaalta ehkä ei. Olisi hullua tulla Alaskaan ihan vain lukeakseen koko ajan saamelaisista. Sitä voin kai tehdä kotonakin..

Luennot ovat myös alkaneet, mutta kerron niistä ehkä myöhemmin enemmän.

The Ultimate Fred Meyers Experience!

Väsyttää. Viimeinen ulkomaisille opiskelijoille suunnattu orientaatioluento oli tänä aamuna kello 8:30 ja minulla oli mitä mielenkiintoisin yö. Valvoin varmaan ainakin puoli kolmeen huolimatta siitä, että edellisenäkin yönä oli tullut nukuttua vähän, kun minulla oli polttava tarve raportoida elämää mullistaneesta motivaatiopuheesta. Ja mitä sitten tein puoli kolmeen saakka yöllä? Olin shoppailemassa.

Jep. Fred Meyers Experience sai jatkoa, kun siellä pidettiin tällainen Fred Meyers Polarific Late-Night Extravaganza -ilta. Siis grocery store -bileet yliopiston opiskelijoille. Musiikki soi, hymyilevät zombiet vaeltavat täyteen ladattuine ostoskärryineen hyllyjen välissä etsimässä parhaita tarjouksia ja DJ pitää tunnelmaa korkealla. Jotkut lähes tanssivat rytmimusiikin tahtiin työnnellessään kärryjä kohti uusia tarjouksia. Pelottavaa. No, on oletettavaa, että mahdollisesti muutkin suhtautuivat tapahtumaan itseironisesti kuten minä. Ehkä osa heistä tunsi samanlaista itsetyytyväistä ylemmyyttä seuratessaan miten “ne muut” näyttivät olevan täysillä mukana tapahtumassa. Jotkut tosin vaikuttivat olevan aidosti täpinöissään ja minunkin kaverini päätyivät ostamaan kamalasti kaikkea huomaten kassajonossa ettei kaikki ehkä ollutkaan niin tarpeellista. Itsehän siis hillitysti pitäydyin ostamaan lakanat ja juustoa, joista jälkimmäistä vielä jouduin harkitsemaan.

Tavallaan minulle jäi sellainen olo, että erotuin vähine ostoksineni joukosta, enkä mitenkään edukseni. Tuli suoranainen syyllisyydentunne siitä, etten kahminut koriini kaikkea mitä mieleen juolahtaa, aivan kuin harkitsevaisuus olisi vika. Vaikka niinhän se oikeastaan onkin. Niin täällä, kuin koto-Suomessakin. Kuluttaminen pitää talouden pyörät pyörimässä ja sen vähentäminen lienee äärimmäisen epäpatrioottista. Eräs uusista ystävistäni huomasi minun jahkailevan epäilyttävän pitkään juuston ostamisen kanssa ja ihmetteli sitä minulle ääneen. Minulle tuli sellainen olo, kuin en käyttäytyisi ihan tilanteeseen sopivalla tavalla. Aivan kuin pihistelisin suotta rahojani, vaikka todellisuudessa minusta on tärkeää miettiä, tarvitsenko minä todella niitä asioita, joita päähäni saattaisi pälkähtää ostaa. Riittäisiköhän jos selittäisin kaikille olevani äärimmäisen köyhä? Täytyy myöntää että otan koko Fred Meyers Polarific Late-Night Extravaganzan tällä hetkellä vähän turhan raskaasti.

Minusta tuntuu kuin elämässäni sekoittuisivat tällä hetkellä kulttuurishokin kaksi vaihetta. Toisaalta minulla on selkeä kuherruskuukausi ja toisaalta taas tunnen syvää inhoa monia asioita kohtaan. Tunnen itseni hyvin optimistiseksi opiskelujen ja oman pärjäämiseni suhteen. Minusta tuntuu että tämä on minulle todella hyvä ja ehkä tulevaisuudenkin kannalta korvaamaton kokemus. Uskon tulevani pitämään tästä yliopistosta, jossa opiskelijoista ollaan aivan eri tavalla kiinnostuneita, kuin Helsingissä ja uskon viihtyväni täällä loistavasti vuoden. Toisaalta taas jotkut asiat täällä aiheuttavat moraalista närkästystä. Missä on esimerkiksi kaikki kierrätyspisteet? Miksi on olemassa asioita, kuten Fred Meyers Polarific Late-Night Extravaganza? Miksi kaikkien on pakko ajaa sillä sinisellä pick-upilla ja miksi, oi MIKSI, nuo sanovat 'wodö' kun pitäisi sanoa 'woter'? Kaiken lisäksi täällä on hyvin epäesteettistä. Ja ruoka on epäilyttävää. Ja vesi maistuu pahalta. Ja kahvi! Se on niin laimeaa, että yhtä hyvin voisi juoda teetä.

Onneksi luennot alkavat huomenna ja pääsen vihdoinkin takaisin opintojen pariin. Olen selkeästi jotenkin koukussa siihen, sillä nyt kun en pariin viikkoon ole tehnyt mitään suoranaisen produktiivista, olo on omituinen. Olen kyllä lukenut jonkin verran tietokirjoja, sekä yhden romaanin. Romaani on oikeastaan kurssia varten ja se kertoo tarinan kahden vanhan eskimonaisen selviytymisestä arktisessa talvessa. Nälänhädän aikana heidät jätettiin jälkeen, mutta he sisuuntuivat ja selvisivät talvesta sinnikkyydellä, vieläpä menestyen ruoan hankinnassa. Sitten heitä syvästi suremaan jäänyt, ja jälleen nälkää näkevä, kylä löysi heidät ja he palasivat omiensa pariin antaen arvokkaan opetuksen siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä tehdä niitä asioita, joiden pitää tulla tehdyiksi.

Two Old Women perustuu vanhaan athabaska -intiaanien tarinaan, joka kuuluu ilmeisesti naisten suulliseen perinteeseen. Kirjoittaja kuuli sen siis omalta äidiltään ja keksi lihan luiden ympärille muuntaen tarinan romaaniksi. Joku J:n ja T:n naapuri tiesi kertoa, että täällä päin maailmaa tarinat ovat ihmisten henkilökohtaista omaisuutta ja että kirjailija on saanut pyyhkeitä siitä, että hän on kertonut jollekin toiselle kuuluvan tarinan omanaan. Minusta se on mielenkiintoista. Ehkä tarkemmat yksityiskohdat tulevat selviämään kurssilla Narrative Art of Native Alaska. Kirja on mielenkiintoinen kuvaus perinteisistä tavoista selviytyä äärimmäisissä olosuhteissa ja se koskettaa myös selviytymisen psyykkistä puolta. Ensin nämä vanhat naiset lamaantuvat järkytyksestä ja pelosta jääerämaassa, mutta päättävät sitten että jos on kuoltava, kannattaa kuolla taistellen. Tämä asenne kantaa heidät vaikean talven yli aina kevään tyytyväisyyteen ja siitä syksyn yksinäisyyteen, joka korjaantuu paluulla kylään. Suosittelen lukemaan.

Suuria elämyksiä

Taas on päivä takana ja minulle on selkeästi kehittymässä tarve raportoida siitä. Onko minusta tulossa blogiaddikti? Ehkä, mutta täällä on kuulkaas niin mielenkiintoista, että tahdon jakaa koko elämyksen teidän kanssanne.

Minun päivääni on kuulunut kolme (3) asiaa:

1) Päivä alkoi Suurella Orientaatiotervehdyksellä joka pidettiin upean näköisessä konserttisalissa. Lyöttäydyin heti aamusta yhteen muiden vaihtarien kanssa ja menimme syömään ilmaista aamupalaa. Sivumennen mainittakoon että ruoka oli ihan normaalia, mutta se olikin continental. Aamupalan jälkeisessä tilaisuudessa seurasi kunnon kulttuurishokki: orientaatiojakson pääorganisaattori huudatti ihmisiä (Bu-ha Bu-ha Bu-ha Bu-ha NaaaaaaNOKS!) ja ihmiset oikeasti tekivät mitä pyydettiin. Hyvä ettei aaltoja sentään. Hengennostatuksen jälkeen yliopiston päällystöön kuuluvat ihmiset pitivät lyhyet puheet, joissa korostettiin tavoitteiden asettamisen tärkeyttä ja sitten sitä, että on oikeasti kannattavaa käydä tunneilla. Tavoitepuhe oli ihan asiallinen. Tavoitteet ovat tärkeitä, samoin kuin se että tietää mitä haluaa. Motivaatio, joka syntyy itsetuntemuksesta, tekee lukemisesta mielekästä.

Esitelmien toinen osa oli ällistyttävä. Sen nimi oli Life Unlimited ja sen piti hyvin treenattu, mukavan ja joviaalin oloinen kaveri, joka aloitti puheensa klassisesti anekdootilla omasta elämästään. Pitkän ja monipolvisen puheen pointti oli lyhyesti ottaen kuitenkin se, että muuttamalla omaa ajattelutapaamme, voimme saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Voit siis saavuttaa mitä hyvänsä, jos ajattelet oikein ja oikeaan ajatteluun pääsee arvatenkin ostamalla esimerkiksi kirjan Major in Success: Make College Easier, Fire up Your Dreams, and Get a Very Cool Job. Perusteesi meni jokseenkin näin: Koska kognitiot vaikuttavat ruumiiseen, voi ajatuksiaan muuttamalla tulla neroksi, sillä tavalliset ihmiset käyttävät vain 10% ajatuskapasiteetistaan siinä missä Einstein käytti 12% ja positiivinen ajattelu vilkastuttaa impulssien kulkemista neuroneissa, koska ajatukset vaikuttavat ruumiin tilaan. Ajattelu ei siis ole kyllin hyvää sellaisenaan, vaan sitä täytyy kohentaa vaikka resitoimalla mielessään mantraa I'm STRONG, I'm POWERFUL, I'm CONFIDENT.

Esitys oli muutenkin mielenkiintoinen kuin sisällöltään. Puhuja todella käytti koko esiintymislavaa hyväkseen ja höysti esitelmäänsä ihan taitavasti toteutetulla mimiikalla. Esityksen huippukohta tuli, kun hän oli puhunut peloista ja niiden voittamisesta sataprosenttisen sitoutuneisuuden avulla. Hän kysyi yleisöltä, kuka olisi valmis voittamaan pelkonsa ja tulemaan lavalle, jos teon avulla voisi voittaa suuria asioita elämässä. Lähes kaikki viittasivat, mutta hän poimi lavalle Rachel-nimisen tytön, joka vapisi ja nauroi hermostuneesti, mutta meni kuitenkin. Esitelmöitsijä sitten kysyi pelosta kuolemaisillaan olevalta Rachelilta, miksi hän tuli lavalle ja Rachel vastasi: “I guess I needed to”. Yleisöstä kuului itsensä voittanutta Rachelia kannustavia huutoja. Minä puolestani odotin koko esityksen ajan koska e-meter otetaan esille.

2) Toinen suuri elämys tänään oli Fred Meyers -niminen marketti-tyyppinen kauppa, joka on ainoa paikka ostaa ruokaa täällä. Aivan kuten marketit Suomessakin, Fred Meyers on iso ja ruma. Sisällä oli kuitenkin aivan uskomatonta. Sieltä saa aivan kaikkea vaatteista elektroniikkaan ja elektroniikasta pankkipalveluihin ja ruokapuoli käsitti varmaankin hyllykilometreittäin kaikkea mitä erikoisempaa tarviketta. Minä sitten hädissäni palloilin siellä yrittäen etsiä jotain aamupalaksi kelpaavaa kykenemättä aina oikein hahmottamaan, mihin mikäkin tuote oli tarkoitettu. Huomiot ovat seuraavat: sipsihyllyyn törmää joka käänteessä, karkit on laitettu suurta viekkautta osoittaen hammashygieniahyllyä vastapäätä ja juusto on kallista. Tyydyin sitten ostamaan kaalin, hummusta ja näkkileipää. Ehkä sitä ulkomailla yrittää jotenkin takertua siihen, mitä oli kotona. Olen huomannut että aasialaiset täällä syövät aasialaista ruokaa, jenkit meksikolaista ja me eurooppalaiset yritämme pitää kiinni tuoreista hedelmistä, leivistä, juustoista ja jugurtista.

Koulun ruokalan ruoka ei vaikuta erityisen terveelliseltä. Se ui rasvassa ja yleensä siihen sisältyy vielä paljon puhdasta, vaaleaa leipää. Kaikki on makeaa, rasvaista tai keinotekoisille aromeille maistuvaa. Lola Tilly Commonsin sivuilla on osio nimeltä Nutritional Info, mutta ei siellä mitään ravintosisältöjä ole, vaan linkki toiselle sivustolle, josta pitäisi löytyä hyvinvointia koskevaa tietoa, reseptejä ja mahdollisuus esittää kysymyksiä asiantuntijalle. Phew. Hyvä idea, mutta kun linkki on rikki. Ja jos osoitteen kirjoittaa käsin, on selain ikuisesti odottamassa että sivustoon saataisiin yhteys. Ei oikein vakuuta..

3) Minä oikeastaan unohdin sen kolmannen asian, jos sellaista olikaan. Kansansaduissa kaikki tapahtuu aina kolmesti ja minä olen huomannut käyttäväni paljon kolmen asian listoja. Ehkä siis olen päivän kuluessa suunnitellut kirjoittavani kahdesta aiheesta, mutta muistanut niitä olevan kolme. Sillä kolme on kiva, epätasaisen rosoinen numero. Ja minua väsyttää.

Orientaation ensimmäinen päivä

Muutto kampukselle oli tänään ja takana on pitkä päivä. Jaan huoneen saksalaisen tytön kanssa ja makuuhuoneista erillisessä opiskeluhuoneessa meitä on neljä: minä, saksalainen, natiivi ja kiinalainen. Kiinalainen tyttö, jonka nimeä en vielä osaa, vaikuttaa mukavalta. Katselimme Google Earthilla maailmaa ja juttelimme kaikista paikoista joissa olimme olleet ja joissa haluaisimme käydä. Tiettyjä vaikeuksia kuitenkin on. Kun puhuimme Koreoista ja ihan viattomasti satuin kysymään, kummassa se diktatuuri olikaan, hän oli aivan ihmeissään. “Mikä ihme diktatuuri?” On vaikea hahmottaa, mitä hän tietää maailmasta, kun heillä päin kai sensuroidaan kaikkea koulukirjoista internettiin.

Orientaatiota varten olevat päivätapahtumat ovat olleet jokseenkin mielenkiintoisia. Ohjelma on epäkiinnostavaa, mutta ihmisten seuraamisesta on ollut paljon hupia. Ihmiset orientaatiotapahtumissa näyttävät jakaantuvan ainakin kahteen leiriin, eli niihin, jotka ottavat tapahtumiin osaa ja niihin, jotka seuraavat passiivisina vierestä. Aktiivinen osa porukasta muodostuu esiintyjistä (Maailman pohjoisin steel pan -bändi!!) ja tietystä opiskelijatyypistä. Nämä opiskelijat kuuluvat useimmissa tapauksissa orientaatio-työntekijöiden joukkoon, tai näiden kavereihin. He ovat sellaista suoraselkäistä ja avuliasta ihmistyyppiä, joka pelaa jalkapalloa vapaa-ajallaan ja tekee vapaaehtoistyötä, koska se näyttää hyvältä CV:ssä. Aktiiviporukan tehtävänä on esiintyä kuin tapahtumat, puheet ja esitykset ovat jotenkin mielekkäitä ja kiinnostavia. He ovat mukana järjestämässä toimintaa, joka ikään kuin muodostaa oman todellisuuden saarekkeen, jossa kaikilla on kivaa ja jossa kaikki kokevat toiminnan järkeväksi. Passiiviporukka on heterogeenisempi kuin aktiivit ja se koostuu muun muassa ihmisistä jotka vain keskustelevat kavereittensa kanssa, tai näyttävät yksinään välinpitämättömiltä sitä kohtaan mitä ympärillä tapahtuu. Minä tietysti kuuluin jälkimmäiseen ryhmään, vaikka todellisuus oli kaikkea muuta.

Muuten meno täällä on kaukana hillitystä “akateemisuudesta”, johon olen Helsingissä tottunut. Täällä on ennemminkin kyse penskoista jotka ovat ensimmäistä kertaa päässeet pois vanhempiensa valvovan silmän alta.

Uutisia

Eilen illalla erehdyin avaamaan television. Kanava oli Alaska One ja illan puheenaiheena koko kansakuntaa kohauttanut varapresidentinvalinta. Tarina siis menee niin, että pari päivää Obaman liikuttavan puheen jälkeen McCain ilmoitti ottavansa varapresidentikseen nuorehkon naisen joka oli muutaman vuoden toiminut Alaskan kuvernöörinä. Valinta oli sikäli mielenkiintoinen, että Sarah Palin on melko kokematon poliittisella areenalla ja, mikäli McCain valitaan, kirjaimellisesti sydämenlyönnin päässä presidenttiydestä. Minusta nuorehko naisihminen kuulosti alkuunsa ihan hyvältä, mutta sitten selvisi, miten republikaani hän oikeastaan onkaan: evankelinen kristitty, pro-life, sotilaan äiti ja kerta kaikkinen patakonservatiivi.

No. Yleisemmällä tasolla vaikutti siltä että kyseessä on suuri sirkus, jossa ulkonäkö, uskottavuus sekä retoriset taidot ratkaisevat enemmän kuin aikaansaavuus ja hyvä tahto. Jenkkiliput liehuivat, kansanjoukot hurrasivat ja pidettiin koskettavia puheita, jotka olivat niin uplifting, että oksat pois. Hurmaavin voittaa, ihan kuin beebeessäkin. Mutta mahtaakohan sillä olla paljoa väliä, kuka siellä tanssivaa karhua esittää, sillä todellinen valta taitaa olla jo muualla.

Alaska One ei ole mainostelevisiokanava, vaan sitä sponsoroi erilaiset säätiöt, jotka listattiin ohjelman loputtua. Minusta se on ihan asiallista, sillä siten voidaan välttää pohdinnat siitä, kuka kaikkea rahoittaa, eikä korruptiolle ehkä ole niin paljoa tilaa. Alaska Onen omat mainokset piirsivät katsojan eteen kuvan jenkeistä urheana, ylpeänä ja individualistisena pioneerikansana, jonka jäsenet pyrkivät korkeimpiin päämääriin, toteutuneeseen ihmisyyteen. Mainos on mielestäni ristiriidassa sen kanssa, mitä olen paikallisista lehdistä ymmärtänyt: ihmiset eivät osaa säästää, eivät syödä terveellisesti, eivätkä oikein olla aktiivisia kansalaisiakaan. Luullakseni totuus on kuitenkin se, että suurin osa tästä porukasta on ihan tavallista, kunnon väkeä, joka ei syyllisty ignoranssiin sen enempää kuin yllä suuriin saavutuksiinkaan.


Mitähän muuta... Huomenna alkaa koululla orientaatiojakso ja pääsen muuttamaan täältä T:n ja J:n luota kampukselle. Kivaa, sillä sitten pääsen kätevämmin pyörällä kaikkialle, vaikka pyörätiet ovat kyllä kauheita, kuten kuvasta näkyy.

Tuntuu että pää hajoaa kun olisi kaikkia mielenkiintoisia kursseja, mutten voi suorittaa kuin murto-osan niistä. Onneksi törmäsimme Janetin kanssa kävelyllä ollessamme johonkin naapuriin, joka vinkkasi että on mahdollista päästä kuunteluoppilaaksi kysymällä. Professorien itsetuntoa kuulemma hivelee kun oppilaat haluavat heidän kursseilleen vaikka eivät suorita niitä ja he antavat luvan luentojen seuraamiseen. Teen siis sen!

P.S. Puhun koko ajan USA:sta ja jenkeistä Amerikan ja amerikkalaisten sijaan siksi, että eräs Chilestä lähtöisin oleva herrasmies huomautti joskus, että hekin siellä etelässä ovat amerikkalaisia. Jos siis tahdotaan puhua eksklusiivisesti pohjois-amerikkalaisesta väestöstä, on parempi valita jokin muu sana, kuin pelkkä amerikkalainen.

En ole liian pitkään aikaan ehtinyt kirjoittamaan ja sillä aikaa elämäni on kääntynyt ympäri. Tästä taitaa siis tulla pitkä postaus kaikesta siitä, mitä on tapahtunut aina siitä lähtien kun istuin lentokoneeseen, päättyen tähän hetkeen, jona istun eräässä Fairbanksilaisessa askarteluhuoneessa kääriytyneenä makuupussiin (koska on aivan pirun kylmä!).

Lennot siis menivät yllättävän hyvin, paitsi että Arlandan lentokentällä huonolla englannilla esitetyt kysymykset siitä, mitä olen menossa USA:han tekemään ja onko kukaan koskenut laukkuihini tai elektroniikkaani, pääsivät yllättämään pahasti. Arlandan jälkeen seuraava pysäkki oli New York, mikä oli pelkän lentokentänkin perusteella aikamoinen kokemus. Terminaalin ikkunasta näkyi pilvenpiirtäjiä ja kauniisti rakennettuja siltoja ja kaikki oli niin suurta ja vierasta, että tajusin vihdoinkin olevani ulkomailla. Maahantuloportti, jossa asiakirjat jälleen tarkastettiin, oli koristeltu jenkkilipuilla ja seinillä oli julisteita jossa korostettiin sitä, että nyt sitä ollaan kotimaan turvallisuuden etuvartiossa. Että on tärkeää vastata kaikkiin typeriin kysymyksiin ja antaa virkamiehille jälleen kerran sormenjäljet ja valokuvat. Huh. Ihme kyllä Anchoragen lentokenttä taisi olla pahempi. Siellä oli julisteita joissa kehotettiin tarkkailemaan kanssamatkustajien outoa käytöstä ja raportoimaan siitä henkilökunnalle. Voimme yhdessä laittaa Isoveljen viralta tarkkailemalla toisiamme.. No, lennot sujuivat kommelluksitta. Oli kuolettavan tylsää ja nukuin melkein koko ajan.

Mukavanoloisessa Anchoragelaisessa hostellissa nukutun yön jälkeen seuraava etappi oli Fairbanks. Janet haki minut lentokentältä ja vei heille. Kävin kävelyllä läheisessä metsikössä ja nukuin monta tuntia. Metsän lajisto on samanlaista kuin Suomessakin, mutta se oli koivikkoa ilman mainittavaa määrää havupuita. Janet kertoi, että metsäpalot tuhoavat usein puustoa täällä Alaskan keskiosissa, joten luulen että koivikko oli kasvanut paloaukealle. Kuusiakin täällä on. Ne ovat samantapaisia kynttiläkuusia kuin lapissa, mikä johtunee siitä ettei täällä päin Alaskaa tuule talvisin juurikaan, vaan lumi pääsee kasaantumaan puiden oksille. Mäntyjä en muista nähneeni montaakaan. Kaikenkaikkiaan Alaskassa on hämmästyttävän samannäköistä kuin Suomessa, vaikka vuoristot (joita Fairbanksiin ei siis ole) muuttavat maiseman samalla hyvin erilaiseksi.

Faibanks vaikuttaa ihan sympaattiselta pieneltä kaupungilta. Kullankaivuuhistoria on hyvin esillä, samoin alkuperäiskulttuurien taide. Eskimoiden suhteen tosin vaikuttaa siltä, että suhtautuminen on täällä samanlaista kuin suomalaisen matkamuistobisneksen suhtautuminen saamelaisiin. Taide ja käsityö ovat hyväksyttyjä osia kulttuuria mutta muusta on turistin vaikea saada tietoa. Tai ehkä kyseessä on näköharha, joka johtuu siitä, että vain taide ja käsityö ovat kaupallisesti hyödynnettävissä. Minä en tiedä paikallisista alkuperäiskulttuureista mitään, mutta yritän tänä syksynä saada ohjelmaani mahtumaan aihetta koskevan antropologian kurssin. Olisi liikaa kaikkea mielenkiintoista luettavaa, mutta liian vähän aikaa ja liian vähän mahdollisuutta.

Fairbanks on yleisilmeeltään täysin erilainen kuin mikään kaupunki joita olen aikaisemmin nähnyt. Se on levinnyt laajalle alueelle ja talot ovat matalia. Värit ovat eriliaisia kuin Suomessa. Ehkä kirkkaampia, vaikka en vielä osaa tarkemmin määritellä mistä se erilaisuus koostuu. Erikoisuutena löysin Chena-joen varrelta hylätyn talon, jonka päätykolmiossa lukee "Masonic Temple". Autoja on kaikkialla, sillä bussit eivät kulje kovin hyvin. Tai sitten bussit eivät kulje kun autoja on kaikkialla.. Bussilinjoja on kuitenkin opittava käyttämään, sillä matkat eri paikkojen välillä ovat paikoitellen liian pitkä jopa pyörälle.



Englannin puhuminen on ollut sekä helppoa että vaikeaa. Helppoa se on yleisesti, mutta Janetin kanssa vaikeaa. Hänen kanssaan en osaa ilmaista itseäni kunnolla, ehkä siksi että yritän aina selittää hänelle asioita, joille minulla ei ole sanoja. Mikä esimerkiksi on puhelinliittymä? Entä lähihoitaja? Hän taas on alkanut selittämään minulle asioita hyvin perinpohjaisesti. Eilen hän luki netistä Bushin vastaisia bumperstickereitä. “Nation unde clod”, “More trees, less Bush” ja niin edelleen. Sitten hän selitti ne minulle aina alkaen kulttuurillisista viittauksista. Tulee hieman tyhmä olo. Pitäisi kertoa, että minulla on paljon populaarikulttuurin luomia representaatioita jenkeistä, kiitos internetin ja televisioviihteen.

Se sentään selvisi miksi Thanksgiving-päivänä syödään aina kalkkunaa. Se oli joku inkkarijuttu.

Mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä?

Tänään sitten iskee viime hetken ahdistus ja epävarmuus. Mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä? Kuinka minä pärjään tuolla suuressa maailmassa aivan yksinäni? En tiedä mikä voisi enää olla pielessä, mutta jotenkin minusta tuntuu että olen unohtanut jotakin oleellista. Mutta en keksi mitään järjellistä pelon aihetta, sillä onhan minulla 1) passi, 2) viisumi ja 3) matkavakuutus. Yritän ajatella että voin vain heittäytyä matkaan ja antaa asioiden lutviutua sitä mukaa kun ne tulevat vastaan, mutta on se vaan vaikeaa kun on ensimmäistä kertaa lähdössä maailmalle.

Viime päivät ovat menneet tiiviisti muuttopuuhissa. Olen asunut entisessä asunnossani yli kolme vuotta ja yllättävän paljon kaikkea oli ehtinyt kertyä nurkkiin lojumaan. Koetin olla suruton ja heittää tarpeettomimpia tavaroita roskiin, mutta en oikein kai osannut sillä muuttolaatikoista kertyi silti järjetön kasa täynnä kaikkea krääsää. Siellä on sitten ammoin lahjaksi saatuja kynttilöitä, joita en raaski heittää pois (sillä voihan niitä joskus haluta poltaa), menneiden retkien mustavalkokarttoja ja lukematon määrä kaiken maailman rasioita, purnukoita ja laatikoita täynnä mitä kummallisempaa roinaa mistä en vain voi hankkiutua eroon.

Olisi ollut kaukonäköistä heittää turhaa pois, mutta kai tässä ollaan silti sen verran laman lapsia ja hyvän kotikasvatuksen saaneita, että hyvän raaka-aineen poisheittäminen tuntuu syntiseltä. Tunnen ihan jatkavani pihistelyn kunniakkaita perinteitä, kun tunnen pistoksia heittäessäni ihan hyvää kangasta pois, tai jotain romua, sillä kyllähän siitäkin voisi tehdä vielä jotakin käyttökelpoista! Muistelen kuulleeni että isomummoni jäämistöstä löytyi muun muassa säkillinen siististi rullalle käärittyjä, rikkinäisiä sukkahousuja ja kaikkea muuta sellaista jätettä, jota vain pula-ajan nähnyt ihminen voi vinttikomeroonsa kiikuttaa. Sanottakoon vielä että minä onnistuin heittämään pois muun muassa vanhat housut, rikkinäisen näppäimistön ja muuta sellaista. Koska ei tuollaisella kukaan koskaan mitään tee, vaan kaikki ajatukset siitä että kyllähän niistä vielä jotain voisi askarrella, ovat itsepetosta.

Olen myös tavannut paljon ystäviä, kavereita ja tuttavia viime aikoina. On ollut mukavaa kun on voinut käyttää lähtöä tekosyynä tavata myös ihmisiä, joihin ei niin paljoa tule pidettyä yhteyttä. Helppo keskustelunavaus. Ystävien seuraa on myös osannut arvostaa uudella tavalla koska tiedossa kuitenkin on noin yhdeksän kuukauden mittainen tauko. Tulee mahdollisesti tekemään tiukkaa kun ei voi nähdä tiettyjä ihmisiä eikä tehdä tiettyjä asioita heidän kanssaan. Toisaalta uskon että elämääni tulee heti maanantaista lähtien niin paljon kaikkea uutta, ettei ikävä kertakaikkiaan ehdi paisua kohtuuttomaksi.

Odotan kyllä huomista lähtöä innolla. Ja olen kauhuissani.

Kirjojen muuttopäivä

Tänään hankkiudun eroon kirjahyllystäni. Asuntoni on niin surkean pieni koppi ettei tänne mahdu kalusteita ja muuttolaatikoita samaan aikaan. Kirjat saavat siis lähteä ensin.

Lattiallani, viidessä reilun kaupan banaanilaatikossa, on aikamoinen kasa muiden ihmisten ajatuksia joita minä olen haalinut vuosien aikana lähelleni. Miten niitä onkaan kertynyt niin paljon? Jotkut saavat toki mennä. Osan vien antikvariaatteihin ja osan ajattelin ehkä vain vapauttaa maailmalle. Oli vaikeaa miettiä tarvinko minä ehkä joitakin kirjoja mukaani. Ottaisinko runokirjan jota en ole vielä lukenut loppuun? Vanhan Kalevalan, ehkäpä, sillä se on pitänyt lukea jo kauan? Mutta ei. Otan mukaani oppaan välimerkkien käyttöön ja englannin kielen sanakirjan. Se riittäkööt. Kuivaa ja asiallista. Ai niin ja jotakin lentomatkaa varten.

Täällä on ahdistavan kaoottisen näköistä tällä hetkellä. Retkikamppeita ja muuttolaatikoita on sikin sokin lattialla ja erinäiset tavarat ovat valloittaneet sänkyni johon hädin tuskin mahduin eilen nukkumaan kun en jaksanut raivata itselleni enempää tilaa. Minulla olisi paljon tekemistä, mutta tuntuu kuin ajatuksenikin olisivat epäjärjestyksessä. Että huoneeni tila heijastuisi jotenkin pääni sisäiseen tilaan. Mutta silti pitäisi jaksaa järjestellä loppuja asioita, kirjoittaa essee joka on jo niin pitkä että on pakko karsia epäolennaista pois ja tiivistää rakennetta ja ennen kaikkea siivota.

Lähtö konkretisoituu. Kohta minä lennän sinne toiselle puolelle, pois kaikesta tästä mikä on tuttua.

Pyhä maantiede

Tulin juuri vaellusretkeltä jonka tarkoituksena oli käydä dokumentoimassa erästä uhripaikkaa, joka oli löytynyt jollain aiemmalla vaelluksella (jossa minä en ollut mukana). Tarkoituksenamme oli tähdätä mahdollisimman suoraan eräälle huipulle, joka sijaitsi noin päivämatkan päässä tieltä. Sieltä löytäisimme kiven, jonka alle on piilotettu poron luita turvaan pedoilta.

Pyhät vuoret ja seidat seidat ovat usein niin sanotusti miljöödominantteja, ympäristöstään erottuvia paikkoja, joihin mieli helposti kiinnittyy. Myös meidän kohteemme pisti silmään jo kaukaa ja kiehtoi mieltä ennen kuin edes tajusin, että sinne tosiaan olemme suuntaamassa. Muotkatunturien erämaa oli upea! Tunturit olivat tietysti matalampia kuin norjanpuolen lapissa, mutta maasto oli samalla tavalla kaunista ja karua. Säätkin suosivat: useimmiten oli puolipilvistä ja verrattain viileää.

Olen usein seitakivistä, kalliomaalauksista ja muusta lukiessani ihmetellyt tutkijoiden intoa keksiä kallioiden seinistä antropomorfisia ja joskus zoomorfisia piirteitä. Seita kuin seita, on siitä muka ollut osoitettavissa jumalan kasvot. Minusta inhimillisten piirteiden löytäminen kivistä on vaatinut ennen kaikkea hyvää tahtoa ja mielikuvitusta, mutta enää en osaa olla niin kriittinen katseltuani maisemaa kerrankin sillä silmällä. Mitä enemmän tuijotin kivipyhän huippua, jossa ei varsinaisesti edes pitänyt olla antropomorfisia piirteitä, sitä enemmän se alkoi näyttää nukkuvalta jättiläiseltä. Vaikutelma sai minut ymmärtämään uudella tavalla tarinat tuntureiksi jähmettyneistä jättiläisistä.

Päivän hypittyäni kivillä ja kallioilla mahdollisia uhripaikkoja etsien, aloin minäkin sitten nähdä aivan joka puolella erilaisia hahmoja. Erityisen vaikutuksen minuun kuitenkin teki kuru jossa vierailimme Kivipyhää seuraavana päivänä. R:n tietojen mukaan siellä oli pyhä paikka, mutta meillä ei ollut tarkkaa tietoa siitä, missä se oli. R huomasi kauempana kurun jyrkässä seinämässä lättänenäisen profiilin, joka oli jo jäänyt hieman puiden peittoon. Vastapäisellä jyrkänteen seinällä puolestaan oli selvä karhunpää. Näkymä oli majesteettinen: siinä ne kiviset jumalat katselivat toisiaan ikuisuudesta ikuisuuteen.

Loppujen lopuksi on täysin mahdotonta sanoa, mitä näistä meidän löytämistämme kasvoista ja kivistä alueella liikkuneet saamelaiset ovat pitäneet pyhinä. Löysimme lukuisia mahdollisia seitapaikkoja, mutta mitkä niistä ovat todella olleet sellaisia, jää arvoitukseksi. On valitettavaa, ettei tuon puolen lapista ole ilmeisesti lainkaan niin perusteellisia perinnetalletuksia kuin Ruijasta, sillä ilman tietoja ja ilman esinelöytöjä paikkojen seitoudesta ei pääse selvyyteen.

Oli lähdön kannalta terapeuttista puhua J:n kanssa, joka on reissannut ristiin rastiin pitkin pohjolaa. Tuli ihan sellainen tunne, että on sitä ennenkin tehty ja että en minä nyt ole tekemässä mitään lopullista eroa. Ja tunturin rinteellä, kun jaloissa tuntuva jomotus lakkasi ja värit maisemassa kirkastuivat, tajusin, ainakin hetkellisesti, olevani kotona maailmassa. Ei se mitään tee että lähden lukuvuodeksi pois, eikä sekään vaikka jäisin sinne toiselle puolelle arktista, sillä nämä tunturit pysyvät olemassa. Ne ovat olleet tässä ennen minua ja ne tulevat olemaan myös minun jälkeeni. On lohdullista tietää että ainakin ne pysyvät suunnilleen muuttumattomina, vaikka kaikki muu elämässäni, ihmissuhteissani ja ajatuksissani muuttuisikin.

Ensimmäinen kirjoitus

(Kirjoitettu jo 4.8.2008) Päätin alkaa pitämään blogia sillä olen lähdössä Alaskaan vaihto-opiskelemaan (eikä bloggaaminen ole enää liian in). Minulla on pitkään ollut suunnitelmana kirjoittaa enemmän ja nyt on tavallaan aihettakin eikä kirjoittelu jää toivoakseni tyhjäksi ränttäämiseksi. On mukavaa kirjoittaa ihan vaan kokemuksista vieraassa maassa ja lisäksi taitaa olla hyvä kirjoittaa joskus suomeakin. Kolmanneksi näin sähköisessä muodossa on helppo kertoa kuulumisistani kaikille kiinnostuneille. Siinäpä siis riittävästi syytä laitta blogi käyntiin. Toivon vain, ettei se hiivu alkuinnostuksen jälkeen. Kirjoittaminen ei suinkaan ole minulle helppoa, vaikka soisin sen olevan.

Lähtöön on pelottavan vähän aikaa ja vaikka olen juossut viime viikkoina hiki hatussa ympäri Helsinkiä hoitamassa asioita, minulla on silti pelko siitä että olen unohtanut jotakin tärkeää. Rokotuksetkin jäävät viime tinkaan kun en minä osannut ajatellakaan että Alaskaa varten voisi tarvita jotain erityistä. Ja tuberkuloositesti! Eihän sitä tautia pitäisi olla enää yhdessäkään hyvinvointivaltiossa. Minulla on tosin omat epäilykseni siitä, onko USA hyvinvointivaltio sanan siinä merkityksessä, jossa minä olen sitä tottunut käyttämään, mutta hssss! Ei kerrota isoveljelle.

Lentoliput minulla on kuitenkin kahdennellekymmenelle viidennelle päivälle tätä kuuta ja viisumi on hankittuna. Äiti osti minulle uuden takin maailman tuulia vastaan ja loput tarpeellisuudet saan hankittua periltä. Koulun kanssa pitäisi olla asiat kunnossa ja nukkumapaikka kahden hengen asuntolahuoneesta. Eiköhän tärkein siis ole jo kunnossa ja voisin vaikka lakata stressaamasta. Vaikka ehkä se on aina pitempiin matkoihin liittyvä piirre, että kroonisesti tuntuu jonkin tärkeän unohtuneen. Sitten sitä kuumeisesti miettii, mitä se mahtoi olla, ja perillä huomaa ettei hammasharja tai muu aivan mitätön pieni asia tullut mukaan. Huolehtiminen on turhaa.