Olen todella iloinen siitä, että minulla on tämä mahdollisuus oppia vieraasta kulttuurista enemmänkin kuin pintaraapaisun verran, mutta samalla minusta tuntuu että opin myös itsestäni ja identiteetistäni paljon uusia asioista. Monet ovat sanoneet, että kun tulee vieraaseen kulttuuriin ja kohtaa erilaisia tapoja, joutuu kasvokkain myös oman kulttuurinsa kanssa. Kultuurintutkimuksessa puolestaan korostetaan usein ulkopuolisen näkökulmaa: sitä, että ulkoapäin pystyy juuri kyseenalaistamaan konventioita, jotka sisältä käsin katsottuna ovat niin arkipäiväisiä ettei niitä edes huomaa. Oppikirjaesimerkki tästä on Amerikasta Suomeen tullut antropologi, joka kirjoitti suomalaisesta kahvinjuontirituaalista, mikä olisi ollut liian arkipäiväinen aihe suomalaiselle. (En ole muuten koskaan kuullut tämän antropologin nimeä! Olisin kiitollinen jos joku minua valistuneempi osaisi kertoa sen.) Olen kirjoittanut paljon asioista joita olen ihmetelly jenkeissä, mutta nyt on ehkä aika sanoa jotain suomalaisuudestakin.
Kurssilla Perspectives on the North käydyissä keskusteluissa olemme sivunneet pariin otteeseen identiteettikysymyksiä. Esiin nousseita käsitteitä on muun muassa kansallinen mytologia, kulta-aika ja isänmaallisuus. Kulta-aika ja kansallinen mytologia olivat mielenkiintoisia käsitteitä. Norjassa esimerkiksi viikinkiaika on ihannoitu pala menneisyyttä ja trolliperinnettä pidetään yllä ihan arkisissakin yhteyksissä. Ruotsalaisten mielestä norjalaisten positiivinen patriotismi on viehättävää, mutta miten sitten Suomi? Mikä on Suomen kulta-aika? Minusta se on itseoikeutetusti Talvisota. Talvisota on kansallinen myytti ja siihen palataan paljon useammin kuin hamaaseen kalevalaiseen menneisyyteen, toisin kuin voisi odottaa. Suomihan siis voitti Neuvostoliiton; ainakin moraalista voittoa pidetään kirkkaana.
Kohta tunneilla käsitellään pohjoisia mytologioita, mutta opettaja tahtoo keskittyä Suomeen ja Kalevalaan, koska minä olen kuulemma niin hyvä tietolähde. Puhuimme tosiaan aiemmin, että valmistelen jotain luentoja varten, mutta kun sitten keskustelimme yksityiskohdista, minulle selvisi että hän haluaa minun kertovan mitä Kalevala, mytologia ja kansallisuuteen liittyvät asiat tarkoittavat nykypäivän Suomessa. Olin ällikällä lyöty. Olin niin valmistautunut kertomaan kaikista niistä äärettömän mielenkiintoisista asioista, joita tiedän Kalevalan kokoamistavasta, syntyhistoriasta ja vaikka runoston intertekstuaalisuudesta, mutta ei! Hän haluaa minun näkökulmani nykykulttuuriin. Lisäksi käsitin vielä hänen odottavan positiivista tulkintaa kansallisuudesta voimavarana ja Kalevalasta yleisenä aarteena. Hän tuntui odottavan, että suomalaiset olisivat äärimmäisen ylpeitä Kalevalastaan ja vaikutti hämmästyneeltä kun kerroin että ei siitä olla minun kokemukseni mukaan ollenkaan niin innostuneita.
Hurja väitteeni on, että suomalaisuus on olemassa ainoastaan virallisessa mytologiassa, joka liimaa yhteen erilaiset paikallisidentiteetit ja kotoisinolot. Nationalististen aatteiden perusajatus oli, että kansallisvaltiossa on kohtuullisen yhtenäinen joukko porukkaa, joka jakaa kielen, uskonnon, kulttuurin ja muita yhteisiä piirteitä. Suomi ei kuitenkaan ole tällainen kanssallisvaltio, eikä ole koskaan ollutkaan. Suomen rajojen sisällähän on ihan perinteisestikin peräti kolme saamenkieltä, suomenruotsi, karjalankielen puhujia, meänkieli, lukuisia eri kulttuurialueita ja pienryhmiä, sekä historiallisesti vahva itä-länsi -jako. Lisäksi jos karjalankielen puhujat katsotaan suomalaisiksi, tulisi Suomen rajojen jatkua lähes Pietariin saakka. Ja vaikka kieli ei ole ainoa ero, on se ainakin hyvin tärkeä sellainen. Väitän siis, että että Suomi on ytimeltään vain kasa mielivaltaisehkosti piirrettyjä viivoja kartalla.
En mene tarkemmin suomalaisuuden rakentamisen historiaan, sillä minulla ei ole kovin tarkkaa kuvaa siitä, mitä tapahtui. Kirjoitan sen sijaan Kalevalasta.
Kalevala on kiinnostava tapaus, sillä se on vahvasti osa virallista suomikuvaa. Meillä on Kalevalanpäivä ja jokainen suomalainen lapsi joutuu tutustumaan Kalevalan tarinoihin, mutta en minä usko että siitä ollaan erityisellä tavalla ylpeitä muualla kuin ehkä kansallismielisissä piireissä ja karjalaistaustaisten ihmisten kesken, sillä he ehkä pystyvät tuntemaan perinteen jotenkin omakseen. Minä en ainakaan rehellisesti sanottuna enää osaa tuntea ylpeyttä Kalevalasta, vaikka rakastan sitä kirjaa ja SKVR:ää vielä erikseen, sillä ei sillä tunnu olevan mitään tekemistä minun kanssani. En vain osaa tuntea perinnettä omakseni ja tiedän, etten ole tunteen kanssa yksin.
Toisaalta, kuten äiti huomautti, Kalevalalla on kiistaton asemansa Suomen kulttuurissa. Koska me kaikki joudumme tutustumaan siihen koulussa ja koska sekä populaari-, että korkeakulttuuri käyttävät Kalevalan teemoja yhä edelleen hyväkseen, ei siitä voi olla kokonaan irrallaan. Ehkä se vain hitaasti uppoaa suomessa koulutuksensa saaneen ihmisen mielenmaisemaan ilman että siitä tarvitseekaan tuntea erityistä patrioottista ylpeyttä. Se vain on.
Toinen asia on suurmiehet, Mannerheim ja Kekkonen, jotka kiistatta ovat kansallisia symboleja. Mannerheimiin varsinkin suhtaudutaan ristiriitaisesti, kuten ehkä viime keväänä näimme. Hän on joko Suuri Suomalainen, tai Lahtari.
Mennäkseni hieman sivuraiteille minusta on mielenkiintoista seurata kun Suomi muuttuu. Suomihan on ollut aikamoinen lintukoto jossa ollaan oltu rehellisiä ja suoraselkäisiä ja jossa on ollut turvallista, sillä kanssaihmisiin on voitu luottaa. Minusta turvallisuus on kuitenkin järkkynyt viime aikoina melkoisesti. Ensinnäkin poliitikkomme on saatu kiinni valehtelusta (muun muassa Ile ja Jäätteenmäki) ja mikä vielä pahempaa: korruptiosta (vaalirahoitus ja hyväveliverkostot). Suomi on lisäksi saanut hiljattain omat koulusurmaajansa. Vielä kun joku poliitikko otetaan hengiltä ja luottamus poliisiin saa kolauksen, ovat turvallisuuden viimeisetkin perustukset murtuneet. Eivät suomalaiset ole parempia kuin muutkaan, vaikka eihän kukaan niin ole väittänytkään, vaan yhtä lailla täällä ollaan tekemisissä ison maailman ongelmien kanssa kuin muuallakin.
Loppujen lopuksi tuosta aiheesta olisi todella paljon kaikkea sanottavaa, mutta en oikein saa asioita jäsentymään. Millainen Suomalainen kansallisuskonto on? Millaista on suomalainen itseymmärrys? Suomi ainakin loistaa näkyvällä vaatimattomuudellaan ja kaikki se, mitä alemmuuskompleksista puhutaan näyttää todelta verrattuna vaikka näihin jenkkeihin. Olisiko vahvempi kansallinen itsetunto tarpeen suomalaisille, vai johtaisiko se vain aggressiiviseen nationalismiin, joka suuntautuisi muita vastaan? Onko positiivinen, ei-aggressiivinen nationalismi edes mahdollista? Jaa-a.
Seuraavaksi yritän kasata kuvapäivityksen hirvenmetsästyksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti