The Ultimate Fred Meyers Experience!

Väsyttää. Viimeinen ulkomaisille opiskelijoille suunnattu orientaatioluento oli tänä aamuna kello 8:30 ja minulla oli mitä mielenkiintoisin yö. Valvoin varmaan ainakin puoli kolmeen huolimatta siitä, että edellisenäkin yönä oli tullut nukuttua vähän, kun minulla oli polttava tarve raportoida elämää mullistaneesta motivaatiopuheesta. Ja mitä sitten tein puoli kolmeen saakka yöllä? Olin shoppailemassa.

Jep. Fred Meyers Experience sai jatkoa, kun siellä pidettiin tällainen Fred Meyers Polarific Late-Night Extravaganza -ilta. Siis grocery store -bileet yliopiston opiskelijoille. Musiikki soi, hymyilevät zombiet vaeltavat täyteen ladattuine ostoskärryineen hyllyjen välissä etsimässä parhaita tarjouksia ja DJ pitää tunnelmaa korkealla. Jotkut lähes tanssivat rytmimusiikin tahtiin työnnellessään kärryjä kohti uusia tarjouksia. Pelottavaa. No, on oletettavaa, että mahdollisesti muutkin suhtautuivat tapahtumaan itseironisesti kuten minä. Ehkä osa heistä tunsi samanlaista itsetyytyväistä ylemmyyttä seuratessaan miten “ne muut” näyttivät olevan täysillä mukana tapahtumassa. Jotkut tosin vaikuttivat olevan aidosti täpinöissään ja minunkin kaverini päätyivät ostamaan kamalasti kaikkea huomaten kassajonossa ettei kaikki ehkä ollutkaan niin tarpeellista. Itsehän siis hillitysti pitäydyin ostamaan lakanat ja juustoa, joista jälkimmäistä vielä jouduin harkitsemaan.

Tavallaan minulle jäi sellainen olo, että erotuin vähine ostoksineni joukosta, enkä mitenkään edukseni. Tuli suoranainen syyllisyydentunne siitä, etten kahminut koriini kaikkea mitä mieleen juolahtaa, aivan kuin harkitsevaisuus olisi vika. Vaikka niinhän se oikeastaan onkin. Niin täällä, kuin koto-Suomessakin. Kuluttaminen pitää talouden pyörät pyörimässä ja sen vähentäminen lienee äärimmäisen epäpatrioottista. Eräs uusista ystävistäni huomasi minun jahkailevan epäilyttävän pitkään juuston ostamisen kanssa ja ihmetteli sitä minulle ääneen. Minulle tuli sellainen olo, kuin en käyttäytyisi ihan tilanteeseen sopivalla tavalla. Aivan kuin pihistelisin suotta rahojani, vaikka todellisuudessa minusta on tärkeää miettiä, tarvitsenko minä todella niitä asioita, joita päähäni saattaisi pälkähtää ostaa. Riittäisiköhän jos selittäisin kaikille olevani äärimmäisen köyhä? Täytyy myöntää että otan koko Fred Meyers Polarific Late-Night Extravaganzan tällä hetkellä vähän turhan raskaasti.

Minusta tuntuu kuin elämässäni sekoittuisivat tällä hetkellä kulttuurishokin kaksi vaihetta. Toisaalta minulla on selkeä kuherruskuukausi ja toisaalta taas tunnen syvää inhoa monia asioita kohtaan. Tunnen itseni hyvin optimistiseksi opiskelujen ja oman pärjäämiseni suhteen. Minusta tuntuu että tämä on minulle todella hyvä ja ehkä tulevaisuudenkin kannalta korvaamaton kokemus. Uskon tulevani pitämään tästä yliopistosta, jossa opiskelijoista ollaan aivan eri tavalla kiinnostuneita, kuin Helsingissä ja uskon viihtyväni täällä loistavasti vuoden. Toisaalta taas jotkut asiat täällä aiheuttavat moraalista närkästystä. Missä on esimerkiksi kaikki kierrätyspisteet? Miksi on olemassa asioita, kuten Fred Meyers Polarific Late-Night Extravaganza? Miksi kaikkien on pakko ajaa sillä sinisellä pick-upilla ja miksi, oi MIKSI, nuo sanovat 'wodö' kun pitäisi sanoa 'woter'? Kaiken lisäksi täällä on hyvin epäesteettistä. Ja ruoka on epäilyttävää. Ja vesi maistuu pahalta. Ja kahvi! Se on niin laimeaa, että yhtä hyvin voisi juoda teetä.

Onneksi luennot alkavat huomenna ja pääsen vihdoinkin takaisin opintojen pariin. Olen selkeästi jotenkin koukussa siihen, sillä nyt kun en pariin viikkoon ole tehnyt mitään suoranaisen produktiivista, olo on omituinen. Olen kyllä lukenut jonkin verran tietokirjoja, sekä yhden romaanin. Romaani on oikeastaan kurssia varten ja se kertoo tarinan kahden vanhan eskimonaisen selviytymisestä arktisessa talvessa. Nälänhädän aikana heidät jätettiin jälkeen, mutta he sisuuntuivat ja selvisivät talvesta sinnikkyydellä, vieläpä menestyen ruoan hankinnassa. Sitten heitä syvästi suremaan jäänyt, ja jälleen nälkää näkevä, kylä löysi heidät ja he palasivat omiensa pariin antaen arvokkaan opetuksen siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä tehdä niitä asioita, joiden pitää tulla tehdyiksi.

Two Old Women perustuu vanhaan athabaska -intiaanien tarinaan, joka kuuluu ilmeisesti naisten suulliseen perinteeseen. Kirjoittaja kuuli sen siis omalta äidiltään ja keksi lihan luiden ympärille muuntaen tarinan romaaniksi. Joku J:n ja T:n naapuri tiesi kertoa, että täällä päin maailmaa tarinat ovat ihmisten henkilökohtaista omaisuutta ja että kirjailija on saanut pyyhkeitä siitä, että hän on kertonut jollekin toiselle kuuluvan tarinan omanaan. Minusta se on mielenkiintoista. Ehkä tarkemmat yksityiskohdat tulevat selviämään kurssilla Narrative Art of Native Alaska. Kirja on mielenkiintoinen kuvaus perinteisistä tavoista selviytyä äärimmäisissä olosuhteissa ja se koskettaa myös selviytymisen psyykkistä puolta. Ensin nämä vanhat naiset lamaantuvat järkytyksestä ja pelosta jääerämaassa, mutta päättävät sitten että jos on kuoltava, kannattaa kuolla taistellen. Tämä asenne kantaa heidät vaikean talven yli aina kevään tyytyväisyyteen ja siitä syksyn yksinäisyyteen, joka korjaantuu paluulla kylään. Suosittelen lukemaan.