Orientaation ensimmäinen päivä

Muutto kampukselle oli tänään ja takana on pitkä päivä. Jaan huoneen saksalaisen tytön kanssa ja makuuhuoneista erillisessä opiskeluhuoneessa meitä on neljä: minä, saksalainen, natiivi ja kiinalainen. Kiinalainen tyttö, jonka nimeä en vielä osaa, vaikuttaa mukavalta. Katselimme Google Earthilla maailmaa ja juttelimme kaikista paikoista joissa olimme olleet ja joissa haluaisimme käydä. Tiettyjä vaikeuksia kuitenkin on. Kun puhuimme Koreoista ja ihan viattomasti satuin kysymään, kummassa se diktatuuri olikaan, hän oli aivan ihmeissään. “Mikä ihme diktatuuri?” On vaikea hahmottaa, mitä hän tietää maailmasta, kun heillä päin kai sensuroidaan kaikkea koulukirjoista internettiin.

Orientaatiota varten olevat päivätapahtumat ovat olleet jokseenkin mielenkiintoisia. Ohjelma on epäkiinnostavaa, mutta ihmisten seuraamisesta on ollut paljon hupia. Ihmiset orientaatiotapahtumissa näyttävät jakaantuvan ainakin kahteen leiriin, eli niihin, jotka ottavat tapahtumiin osaa ja niihin, jotka seuraavat passiivisina vierestä. Aktiivinen osa porukasta muodostuu esiintyjistä (Maailman pohjoisin steel pan -bändi!!) ja tietystä opiskelijatyypistä. Nämä opiskelijat kuuluvat useimmissa tapauksissa orientaatio-työntekijöiden joukkoon, tai näiden kavereihin. He ovat sellaista suoraselkäistä ja avuliasta ihmistyyppiä, joka pelaa jalkapalloa vapaa-ajallaan ja tekee vapaaehtoistyötä, koska se näyttää hyvältä CV:ssä. Aktiiviporukan tehtävänä on esiintyä kuin tapahtumat, puheet ja esitykset ovat jotenkin mielekkäitä ja kiinnostavia. He ovat mukana järjestämässä toimintaa, joka ikään kuin muodostaa oman todellisuuden saarekkeen, jossa kaikilla on kivaa ja jossa kaikki kokevat toiminnan järkeväksi. Passiiviporukka on heterogeenisempi kuin aktiivit ja se koostuu muun muassa ihmisistä jotka vain keskustelevat kavereittensa kanssa, tai näyttävät yksinään välinpitämättömiltä sitä kohtaan mitä ympärillä tapahtuu. Minä tietysti kuuluin jälkimmäiseen ryhmään, vaikka todellisuus oli kaikkea muuta.

Muuten meno täällä on kaukana hillitystä “akateemisuudesta”, johon olen Helsingissä tottunut. Täällä on ennemminkin kyse penskoista jotka ovat ensimmäistä kertaa päässeet pois vanhempiensa valvovan silmän alta.