Kokko, ensilumi ja potluck

Viime aikoina olen ollut melko kiireinen ja hieman aikaansaamaton, joten en ole päivittänyt blogia. Ei tässä nyt ihmeempää ole tapahtunutkaan, lukuunottamatta erinäisiä kissanristiäisiä ja yhdysvaltain talouskriisiä. Kuluneen viikon aikana olen lähinnä tehnyt koulujuttuja, harrastanut kiipeilyä ja juonut litratolkulla kahvia.

Ensilumi on satoi lauantaina sillä aikaa kun vietimme ensimmäistä nanook-traditioista – starvation gulchia. Starvation gulch oli melko omituinen tapahtuma, jossa ideana oli se, että jokainen asuntola oli rakentanut oman rovion ja palokunta vielä omansa ja sitten ne sytytettiin polttonesteen voimalla suunnattomiksi kokoiksi musiikin pauhatessa. Sitten ihmiset yksinkertaisesti vain tanssivdat lämmössä, hämmästelivät suuria tulia ja tapasivat kavereitaan. Yht'äkkiä taivaalta kuitenkin alkoi sataa rakeita, mikä ymmärrettävästi hiljensi meininkiä. Puolisen tuntia myöhemmin rakeet muuttuivat valtaviksi lumihiutaleiksi ja kun heräsin seuraavana aamuna, tai olisiko ollut jo päivä, maa oli valkeana. Nyt maanantaina lumesta on vielä rippeet jäljellä ja ilma on selvästi miinusasteilla. Tästä se talvi sitten lähtee etenemään.

Sunnuntaina olin professori Kleinfeldin potluckissa, johon hän oli kutsunut Northern Studies -opiskelijat aveckeineen. Kleinfeldien talo oli kaunis, ja tajusin ensimmäistä kertaa, että taivaanrannassa olevat valkoiset jutut eivät olekaan sinnikkäitä pilviä, vaan vuorijono Alaskan range. Aika vähän sitä ilmeisesti kiinnittää huomiota ympäristöönsä.. Talo oli tupaten täynnä ja tutustuin moneen mielenkiintoiseen ihmiseen, kuten kanadalaiseen Amandaan, jonka kanssa muun muassa päivittelimme USAn patriotismia. Meistä molemmista yhdysvaltalaisten tuntema ylpeys maansa johdosta tuntuu omituiselta, sillä koko muu maailmahan on melko kriittinen Yhdysvaltain globaalia roolia kohtaan. Monet jenkit eivät tosin ole olleet uskoa korviaan, kun olen brassaillut Suomen ilmaisella koulutuksella ja terveydenhuollolla tässä maassa, jossa molempia asioita varten täytyy olla melko varakas. No, Amandan kanssaan oli mukava jutella, sillä hänellä oli eri taustan takia aivan erilaiset huomiot Alaskasta kuin minulla ja sain paljon uusia näkökantoja asioihin.

En kuitenkaan haluaisi kuulostaa liian kriittiseltä. Huomaan kirjoittavani tänne lähinnä omituisista asioista, jotka ärsyttävät minua, tai joihin suhtaudun muuten vain negatiivisesti. Se johtunee siitä, että kun kaikkea vertaa siihen, mihin minä olen Suomessa tottunut, ne pienet ärsyttävät piirteet pomppivat silmille. Tasapuolisuuden nimissä pitänee kertoa, että täällä on erittäin paljon hyviäkin puolia ja että minä oikeastaan viihdyn täällä. Ihmisten ystävällisyys on paikoin häkellyttävää, vaikka aiemmin toki valitin sen pinnallisuudesta. On se varmasti sitäkin, mutta esimerkiksi eräs samalla kurssilla oleva Cary vaimoineen sai minut tuntemaan itseni jotenkin tervetulleeksi. He jopa kutsuivat minut syömään eteläntyylistä ruokaa ja sanoivat, että olisin enemmän kuin tervetullut heidän luokseen Pohjois-Carolinaan joululomalla. Cary on muutenkin ollut aivan korvaamaton apu kaikissa käytännön asioissa. Hän on miltei kädestä pitäen kuljettanut minua milloin kirjastoon, milloin käyttölupatoimistoon ja vielä näyttänyt minulle miten saan printattua ilmaiseksi. Minun pitäisi keksiä jokin todella nokkela keino kiittää häntä ja hänen vaimoaan kaikesta ystävällisyydestä.

Caryn vaimosta tulikin mieleeni, että yksi omituinen piirre lisää on jenkkien nimimuisti. Se on kerta kaikkiaan uskomaton ja minua sitten hävettää kun en muista kenenkään nimiä vaikka kaikki muistavat minut. He jotenkin saavat nimet pitkäkestoiseen muistiinsa heti ensi kättelyllä ja käyttävät niitä usein puhuttelussa. Toivon etten vaikuta liian tylyltä kun yritän aina kiertää tilanteet joissa joutuisin kutsumaan ihmisiä nimeltä, sillä en todellakaan muista niitä kuin ehkä viidennellä kuulemalla. En vaan tajua miten he tekevät sen! Minä olen valitettavasti liian keskittynyt siihen valtaisaan sosiaaliseen suoritukseen mikä kättely minulle on, jotta edes kuulisin mitä minulle puhutaan siinä tilanteessa.


Lopuksi kuva Wickersham Hallin pihasta. On täällä lunta, on.

Kuvapäivitys, heikko saldo

Alyeska Pipeline

Alaska, the Final Frontier

Perspectives on the North -kurssi on ollut todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Viime kerralla ymmärsin, miten suuri osa jenkkien outoudesta on käsitteellistettävissä. Leadership-taitoja, täkäläisiä mainoksia, Sarah Palinia, pioneerimyyttiä ja monia muita kulttuuri-ilmiöitä yhdistää yksi ainoa sana, Frontier. Frontier voi tarkoittaa monenlaisia asioita, kuten Merriam Webster -sanakirjasta lainattu määritelmä osoittaa. Se ei, päinvastoin kuin euroopassa, tarkoita rajaa, vaan ennemminkin mahdollisuutta ja se koetaan äärimmäisen positiiviseksi termiksi.

Professori Judith Kleinfeld on luonnehtinut frontieria seuraavasti self-help -tyylisessä kirjassaan Go For It! Finding Your Own Frontier (2003?):

“In the American imagination, the frontier is a realm of risk and adventure, a place where people have the courage to take a stand, to go for it. The frontier is a place where people show that they can take risks, that they can do it, that they are made of the right stuff.”

Frontier voi siis tarkoittaa sekä fyysistä, että henkistä paikkaa. Fyysisesti se sijaitsee usein pohjoisessa, neitseellisessä autiudessa, jossa yksilöllä on valta valjastaa sekä omat, että ympäristön resurssit parhaaseen käyttöön. Frontier on silmien edessä aukeneva maisema, joka lupaa rikkauksia sille jolla on riittävästi taitoa ja uskallusta ottaa elämä haltuun. Kleinfeld kuitenkin huomauttaa, että ennen kaikkea frontier on mielentila ja että sen voi löytää yhtä hyvin Alaskasta, kuin keskeltä New Yorkin vilinää (34).

Kiinnostavinta jenkkikulttuurin käsitteellistämisen kannalta on kuitenkin frontier-myytti. Frontier-myytillä on selkeät yhteytensä American Dreamin ja Self-made Manin käsitteisiin, sillä myös frontier-myytti korostaa kykenevän yksilön mahdollisuutta kohota ryysyistä rikkauksiin. Minusta olisi mielenkiintoista tietää, mikä osuus mytologialla on ollut siihen, että niin monet eurooppalaiset ovat tulleet tänne etsimään onneaan. Amerikka, mahdollisuuksien maa! Niinpä niin. Voisi sanoa, että nämä myytit tuntuvat olevan jenkeille edelleen hyvin rakkaita ja niitä toisinnetaan lukuisissa erilaisissa yhteyksissä. Niissä on myös jotain syvällä tavalla vetoavaa, mikä tekee niistä erityisen voimakkaita manipulointityökaluja.

Frontier-myyttiä käytetään hyväksi politiikassa mitä erilaisimmin tavoin. Siihen yhdistyy muun muassa ajatuksia siitä, että pohjoinen on jotenkin erityistä aluetta ja etteivät etelän ihmiset voi ymmärtää niitä vaikeuksia, joita pohjoisen vahvatekoiset raivaajat kohtaavat päivästä toiseen ja siksi pohjoisen on annettava päättää itse asioistaan. Suomen pohjoisosissa paljon aikaa viettäneet ihmiset saattavat myös tunnistaa tämän asenteen.


Hyvin mielenkiintoista on se, miten varapresidenttikandidaatti Sarah Palin käyttää frontier-myyttiä hyväkseen. Hän rakentaa itsestään tietoisesti kuvaa alaskalaisena. Hän on jääkiekkoäiti, NRA:n ikijäsen ja nainen, jolle fyysinen työ ei ole vierasta. Aviomiehestään Toddista Palin on kertonut muun muassa, että hän on voittanut moottorikelkkailun maailmanmestaruuden. Tänään CNN:llä oli kuvia Toddista hymyilemässä flanellipaidassaan, jättiläismäinen lohi kädessä ja Toddista koirien kanssa. Palin itse on nainen, joka on voittanut olosuhteet: rikkonut lasikaton pärjäten miehisillä aloilla ja silti hän huolehtii perheestään kuten kunnon äidin kuuluukin. Hän on keskiverto, mutta kuitenkin hyvin erityinen siinä mielessä, että hän on toteuttamassa Unelmaa. Ehkä tässä on osasyy siihen, miksi koko Pohjois-Amerikka tuntuu olevan niin innoissaan tästä bulldogista with lipstick.

Myytillä on kaupalliset sovelluksensa. Alaska One -kanavan mainoksissa frontier-mielikuvia herätellään mitä erilaisimmin keinoin ja sana näkyy useiden U.S.- yritysten nimissä ja imagoissa. Frontier-ajattelu tuntuu olevan erityisen esillä täällä Alaskassa, sillä kuten tuhanet ja taas tuhannet bumperstickerit julistavat niiden hemmetin pic-upien takapuskureissa, Alaska on the Final Frontier. Luulen myös, että frontier on joillekin ihmisille imagokysymys. Täällä kampuksella ainakin pyörii mitä erilaisempia versioita frontiersmanista. Tunnusomaisesti frontiersmanilla on punainen ruutupaita, huolittelematon parta ja korvaläpällinen lippalakki. Frontiersman on juurikin se karhunkaatajasankari, joka on tullut tänne autiuden keskelle etsimään elämäänsä rikkautta, oli se sitten materiaalista tai henkistä. Hän on todellinen yksilö, oman tien kulkija, joka määrittelee itse omat sääntönsä.

Yritän tehdä vielä tarkempia huomioita frontier-kuvaston käytöstä erilaisissa yhteyksissä. Ehkä raportoin siitä vielä enemmän myöhemmin. Minusta se on äärettömän mielenkiintoinen ikkuna jenkkikulttuuriin, sillä tuo aivan pieni käsite tekee monista käsittämättömistä asioista käsitteellistettyjä. Voisi sanoa, että se on peräti kätevä. Lupaan myös laittaa joitain kuvia lähitulevaisuudessa. Edellisessä postauksessa luvattu “huomenna” oli ajan yliarviointia. Viikko on ollut aivan liian kiireinen koulutöiden suhteen, jotta olisin ehtinyt käsittelemään kuvia. Ja hei, pitäähän sitä joskus relatakin!

Frontier on muuten mainittu tässä postauksessa 23 kertaa.

Ajattelu rikastuu lukemalla ja tekemällä

Jälleen takana viikonloppu J:n ja T:n ja perheen kanssa. Olimme heidän mökillään, satoi koko viikonlopun, mutta ehdinpähän ainakin lukea paljon. Kävin minä peräti tunnin kävelyllä erään joen varrella, mutta kyllästyin nopeasti loputtomaan kivikkoon ja piiskuttavaan sateeseen, joka vähän kuin huomaamattani oli kastella minut läpimäräksi. Paikka oli kuitenkin upea. Sitä ympäröivät lumihuippuiset vuoret jotka aina välillä tulivat esiin sadepilvien takaa - varmaankin ihan vaan vieraanvaraisuuttaan - näyttääkseen hieman painostavilta aivan niin kuin kunnon vuorten kuuluukin. Mökki itse oli hirsisalvoksista rakennettu, iso ja alunperin varastoksi tarkoitettu mörskä, jota T, J, ja muutaman muut kanssaomistajat remontoivat asumiskuntoon.

Huonon kelin ansiosta olen kuitenkin aikataulussa koulutöiden suhteen. Niitä on nimittäin paljon. Täällä tulee kotiläksyksi kaikennäköisiä kirjoitustöitä sen lisäksi, että kurssien lopussa täytyy tehdä tentti tai essee. Kursseja varten luettavia kirjoja on kamala pino ja häpeäkseni minun täytyy myöntää, ettei englannin lukeminen käy minulta lainkaan niin nopeasti kuin suomen. Kuulin tosin joltain, ettei täällä odoteta kovin kummallista akateemista tasoa, ellei oppilas sitten itse halua loistaa. Vaan tarkemmin en asiasta tiedä. Koko arvostelusysteemi on minulle suuri kysymysmerkki, samoin vaatimustaso.

Minusta on hyvä että täällä on niin paljon lukemista kuin on, sillä ajattelu rikastuu lukemalla ja tekemällä. Kriittistä ajattelua korostetaan myös jokaisen kurssin kohdalla. Kirjallisissa töissä pyydetään usein esittämään omia ajatuksia aiheen tiimoilta, pelkän faktojen opettelun sijaan. Pidän myös siitä, että täällä lahjakkaat ja motivoituneet saavat erityistä huomiota, sekä erityisiä oppimismahdollisuuksia. Systeemi tavallaan kaappaa lahjakkaat mukaansa kannustaen yhä parempiin ja parempiin suorituksiin. Suomessa taas opetus on yliopistotasollakin tasapäistävää. Toisaalta uskon, että kannustuskelkasta on helppo pudota jos vaikka kärsii yhden huonon vuoden. Tavallaan se siis saattaa olla melko armotontakin.

Täällä opiskelijat maksavat tuhansia dollareita opiskellumahdollisuudestaan. En edes halua tietää, mitä lukukausimaksut ovat huipputason yliopistoissa. Niillä rahoilla hankitaan enemmän opettajia opiskelijaa kohden, kuin mitä Suomessa on saatavilla. Se puolestaan parantaa ohjauksen intensiteettiä ja myös opetuksen laatua. Suomessa tuntuu usein siltä, että opetushenkilökunnalla olisi parempaakin tekemistä kuin opetus, sillä heillä on omat tutkimuksensa, puhumattakaan hallinnollisista velvollisuuksista. Usein tuntuu myös siltä, ettei luentojen sisältöä ole mietitty ihan loppuun asti. Onko tosiaan tarkoituksenmukaista aloittaa aineopintojen kurssin luennot pohtimalla antropologian perusteita (jotka siis pitäisi olla hallussa jo peruskurssista lähtien)? Ja onko tarkoituksenmukaista kiduttaa opiskelijoita kaikennäköisillä huonosti koordinoiduilla vierailuluentosarjoilla, joihin vakionaamat aina tulevat pitämään vakioluentonsa?

Northern Studiesiin minut on toivotettu lämpimästi tervetulleeksi. Opettajat ovat tuntuneet olevan vilpittömästi mielissään siitä, että minä olen tullut kaukaa Suomesta opiskelemaan heidän oppiainettaan. Onhan se varmaankin aika imartelevaa. Sain heti kulkuoikeuden Northern Studies -opiskelijoiden omaan, kotoisaan taukotilaan, Tingetiin. Lisäksi minut luvattiin heti esitellä muille skandinaaveille ja suomalaisille, joita täältä löytyy. Vieraanvaraisuuden aiheuttamassa hämmennyksen tilassa lupauduin pitämään esitelmän Kalevalasta. Satun tietysti tietämään aiheesta yhtä sun toista ja esityksen rakentaminen voisi olla ihan mielenkiintoista ja palkitsevaakin, mutta se teettää taas paaaaaljon lisätöitä. Englannin puhuminen ei hirvitä enää. Joku kanssaopiskelija Tingetissä sanoi että on kiva kuunnella minun puhuvan, sillä korostukseni on niin mielenkiintoisen kuuloinen.

Nyt on taas nukkumaanmenoaika. Lisään huomenna kuvia vuoristosta ja Suuresta Öljyputkesta, joka kulkee Alaskan halki kuljettaen öljyä pohjoisen kentiltä etelän satamiin pitäen Alaskaa elossa.

Enimmäkseen ihmisistä

Voisin kirjoittaa muutaman sanan ihmisistä täällä, kun minulla on jo parin viikon kokemus aiheesta. Näkemykseni tulee ehkä tulevaisuudessa tarkentumaan, mutta sitten onkin mielenkiintoista verrata näitä ensimmäisiä vaikutelmia siihen, mitä ajattelen kun tiedän enemmän. Täällä ei ole liikaa ihmisiä ja luulen, että alaskalaiset saattavat vielä vähän erota muista jenkeistä, mutta ehkä tämänkin perusteella voi vetää joitain varovaisia johtopäätöksiä jenkkien tavoista yleensä.

Ensinnäkin suomalaisittain silmiinpistävää on se, että kaikki ihmiset täällä ovat kovin ystävällisiä.Minulta kysellään kuulumisia, kanssani jutellaan ja vaihdetaan käytävällä muutama sana. Lisäksi ihmiset joiden kanssa juttelen, tuntuvat suhtautuvan varsin innostuneesti siihen mitä minulla on sanottavaa. [Ou grrrREIT ja that's wonderful!] Epäilen kuitenkin, etteivät he itse asiassa reagoi siihen mitä minä sanon, vaan sanovat jotain ihan vaan sanoakseen jotain. Enkä oikein osaa vastata jatkuviin, iloiseen sävyyn heitettyisin, “Hi, how are you?” -kysymyksiin. Mutisenpa vain hiljaisen fine-thank-you-how-are-you:n ja näytän kiusaantuneelta. Mutta ehkä kulttuurien törmääminen laajentaa natiivien maailmankuvaa. On hyvä ja avartava asia joutua kohtaamaan erilaisia ihmisiä, jotka tulevat erilaisista kulttuuritaustoista. Oikeastaan siitä syystä minä en ole keksinyt itselleni mitään lempinimeäkään, vaan vaadin sinnikkäästi että ihmiset kutsuvat minua Varpuksi, siitä huolimatta että tiedän nimen tuottavan useimmille ääntämyksellisiä vaikeuksia.

Uutta Suomeen verrattuna on myös se, että vieraat ihmiset saattavat kadulla nyökätä ihan kuin he tuntisivat minut ja kaupanmyyjät antavat pukeutumisvinkkejä talven varalta. Aivan kuin he olisivat huolissaan siitä että pysyn lämpimänä kun alkaa pakastaa. Melkein joka paikassa tuntuu jäävän suustaan kiinni, varsinkin kun puhun englantia oudolla korostuksella. Yleisesti ottaen kuitenkin luulen, että kiinnostus on poikkeuksia lukuunottamatta vain hyvää käytöstä eikä mitään sen kummempaa. Jenkit ovat oppineet huomioimaan muut ihmiset, mutta ei se silti tarkoita että he haluaisivat oppia tuntemaan ja kontaktit jäävät pinnalliseksi. Sitten on ihmisiä, joitten kanssa jotenkin synkkaa heti ja tapasin sellaisen lauantaina. Ihan oikean jenkin vielä. Puhuimme myöhään yöhön kaikennäköistä maailmanpolitiikasta, tulevaisuudensuunnitelmistamme ja monista muista asioista.

Hyvä asia aidon jenkin kanssa keskustelemisessa on se, että voi kysyä kaikki tyhmät kysymykset, joita ei ole aiemmin päässyt esittämään. Minua on esimerkiksi ihmetyttänyt täkäläinen leadership-taitojen painotus. Johtajuus tuntuu olevan esillä aivan kaikkialla. Esimerkiksi: melkein jokaisiin saappaanheittokisoihin houkutellaan vapaaehtoisia lupaamalla että mukana oleminen parantaa johtajuustaitoja. Mutta miksi koko asialle annetaan niin paljon painoarvoa kun eihän siitä Euroopassa tunnu kukaan huolivan? Jotenkin käsitin uuden ystäväni puheista, että johtajuustaidot ovat tärkeitä, koska ne auttavat nousemaan erinomaisuuteen. Ei riitä, että osaa kaiken ja tietää kaiken, vaan menestyäkseen kilpailussa yksilön täytyy loistaa ja osa loistosta tulee juurikin johtajuustaidoista. Johtajuustaidot siis (tätä hänen selityksensä minusta implikoi) auttavat ihmistä tulemaan self-made-men:eiksi ja kapuamaan kohti amerikkalaista unelmaa. Virallisesti tietysti johtajuustaidot ovat tärkeitä, jotta johtajuudessa vahvat ihmiset voisivat kehittyä johdattamaan laumaa suurempaan yhteiseen hyvään.

Nyt ymmärsin myös, mitä se omituinen porukka orientaatiotapahtumissa oli josta kirjoitin aiemmin. He olivat tulevia johtajia.

Ja mitä minulle muuten kuuluu? No, olin eilen Tanana-joella T:n, J:n ja perheen kanssa. Katselimme vähän ympärillemme, grillasimme ruokaa avotulella ja luimme päivän lehden. Oli rauhallista ja mukavaa ja aika kului nopeasti. Ennen vesille lähtöä tapasimme pari J:n botanistikolleegaa, joiden kanssa päädyin juttelemaan. He kertoivat, että 1920-luvulla Alaskaan tuotiin saamelaisia opettamaan eskimoille porotaloutta. Porotilat kuitenkin valuivat nopeasti valkoisten käsiin, sillä paimentolaisuus ei kai istunut metsästäjäkansojen maailmaan niin hyvin, että se olisi voinut sinne juurtua. Porot karkailivat karibujen mukaan, mikä ei ollut omiaan helpottamaan tilannetta. Jossain vaiheessa saamelaisille sanottiin, että nyt sitten sopii palata kotimaahan, tai mennä naimisiin paikallisen kanssa. Monet kai jäivät, mutta en tiedä tarkemmin. Tästä asiasta pitää ottaa vähän enemmän selkoa. Toisaalta ehkä ei. Olisi hullua tulla Alaskaan ihan vain lukeakseen koko ajan saamelaisista. Sitä voin kai tehdä kotonakin..

Luennot ovat myös alkaneet, mutta kerron niistä ehkä myöhemmin enemmän.

The Ultimate Fred Meyers Experience!

Väsyttää. Viimeinen ulkomaisille opiskelijoille suunnattu orientaatioluento oli tänä aamuna kello 8:30 ja minulla oli mitä mielenkiintoisin yö. Valvoin varmaan ainakin puoli kolmeen huolimatta siitä, että edellisenäkin yönä oli tullut nukuttua vähän, kun minulla oli polttava tarve raportoida elämää mullistaneesta motivaatiopuheesta. Ja mitä sitten tein puoli kolmeen saakka yöllä? Olin shoppailemassa.

Jep. Fred Meyers Experience sai jatkoa, kun siellä pidettiin tällainen Fred Meyers Polarific Late-Night Extravaganza -ilta. Siis grocery store -bileet yliopiston opiskelijoille. Musiikki soi, hymyilevät zombiet vaeltavat täyteen ladattuine ostoskärryineen hyllyjen välissä etsimässä parhaita tarjouksia ja DJ pitää tunnelmaa korkealla. Jotkut lähes tanssivat rytmimusiikin tahtiin työnnellessään kärryjä kohti uusia tarjouksia. Pelottavaa. No, on oletettavaa, että mahdollisesti muutkin suhtautuivat tapahtumaan itseironisesti kuten minä. Ehkä osa heistä tunsi samanlaista itsetyytyväistä ylemmyyttä seuratessaan miten “ne muut” näyttivät olevan täysillä mukana tapahtumassa. Jotkut tosin vaikuttivat olevan aidosti täpinöissään ja minunkin kaverini päätyivät ostamaan kamalasti kaikkea huomaten kassajonossa ettei kaikki ehkä ollutkaan niin tarpeellista. Itsehän siis hillitysti pitäydyin ostamaan lakanat ja juustoa, joista jälkimmäistä vielä jouduin harkitsemaan.

Tavallaan minulle jäi sellainen olo, että erotuin vähine ostoksineni joukosta, enkä mitenkään edukseni. Tuli suoranainen syyllisyydentunne siitä, etten kahminut koriini kaikkea mitä mieleen juolahtaa, aivan kuin harkitsevaisuus olisi vika. Vaikka niinhän se oikeastaan onkin. Niin täällä, kuin koto-Suomessakin. Kuluttaminen pitää talouden pyörät pyörimässä ja sen vähentäminen lienee äärimmäisen epäpatrioottista. Eräs uusista ystävistäni huomasi minun jahkailevan epäilyttävän pitkään juuston ostamisen kanssa ja ihmetteli sitä minulle ääneen. Minulle tuli sellainen olo, kuin en käyttäytyisi ihan tilanteeseen sopivalla tavalla. Aivan kuin pihistelisin suotta rahojani, vaikka todellisuudessa minusta on tärkeää miettiä, tarvitsenko minä todella niitä asioita, joita päähäni saattaisi pälkähtää ostaa. Riittäisiköhän jos selittäisin kaikille olevani äärimmäisen köyhä? Täytyy myöntää että otan koko Fred Meyers Polarific Late-Night Extravaganzan tällä hetkellä vähän turhan raskaasti.

Minusta tuntuu kuin elämässäni sekoittuisivat tällä hetkellä kulttuurishokin kaksi vaihetta. Toisaalta minulla on selkeä kuherruskuukausi ja toisaalta taas tunnen syvää inhoa monia asioita kohtaan. Tunnen itseni hyvin optimistiseksi opiskelujen ja oman pärjäämiseni suhteen. Minusta tuntuu että tämä on minulle todella hyvä ja ehkä tulevaisuudenkin kannalta korvaamaton kokemus. Uskon tulevani pitämään tästä yliopistosta, jossa opiskelijoista ollaan aivan eri tavalla kiinnostuneita, kuin Helsingissä ja uskon viihtyväni täällä loistavasti vuoden. Toisaalta taas jotkut asiat täällä aiheuttavat moraalista närkästystä. Missä on esimerkiksi kaikki kierrätyspisteet? Miksi on olemassa asioita, kuten Fred Meyers Polarific Late-Night Extravaganza? Miksi kaikkien on pakko ajaa sillä sinisellä pick-upilla ja miksi, oi MIKSI, nuo sanovat 'wodö' kun pitäisi sanoa 'woter'? Kaiken lisäksi täällä on hyvin epäesteettistä. Ja ruoka on epäilyttävää. Ja vesi maistuu pahalta. Ja kahvi! Se on niin laimeaa, että yhtä hyvin voisi juoda teetä.

Onneksi luennot alkavat huomenna ja pääsen vihdoinkin takaisin opintojen pariin. Olen selkeästi jotenkin koukussa siihen, sillä nyt kun en pariin viikkoon ole tehnyt mitään suoranaisen produktiivista, olo on omituinen. Olen kyllä lukenut jonkin verran tietokirjoja, sekä yhden romaanin. Romaani on oikeastaan kurssia varten ja se kertoo tarinan kahden vanhan eskimonaisen selviytymisestä arktisessa talvessa. Nälänhädän aikana heidät jätettiin jälkeen, mutta he sisuuntuivat ja selvisivät talvesta sinnikkyydellä, vieläpä menestyen ruoan hankinnassa. Sitten heitä syvästi suremaan jäänyt, ja jälleen nälkää näkevä, kylä löysi heidät ja he palasivat omiensa pariin antaen arvokkaan opetuksen siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä tehdä niitä asioita, joiden pitää tulla tehdyiksi.

Two Old Women perustuu vanhaan athabaska -intiaanien tarinaan, joka kuuluu ilmeisesti naisten suulliseen perinteeseen. Kirjoittaja kuuli sen siis omalta äidiltään ja keksi lihan luiden ympärille muuntaen tarinan romaaniksi. Joku J:n ja T:n naapuri tiesi kertoa, että täällä päin maailmaa tarinat ovat ihmisten henkilökohtaista omaisuutta ja että kirjailija on saanut pyyhkeitä siitä, että hän on kertonut jollekin toiselle kuuluvan tarinan omanaan. Minusta se on mielenkiintoista. Ehkä tarkemmat yksityiskohdat tulevat selviämään kurssilla Narrative Art of Native Alaska. Kirja on mielenkiintoinen kuvaus perinteisistä tavoista selviytyä äärimmäisissä olosuhteissa ja se koskettaa myös selviytymisen psyykkistä puolta. Ensin nämä vanhat naiset lamaantuvat järkytyksestä ja pelosta jääerämaassa, mutta päättävät sitten että jos on kuoltava, kannattaa kuolla taistellen. Tämä asenne kantaa heidät vaikean talven yli aina kevään tyytyväisyyteen ja siitä syksyn yksinäisyyteen, joka korjaantuu paluulla kylään. Suosittelen lukemaan.

Suuria elämyksiä

Taas on päivä takana ja minulle on selkeästi kehittymässä tarve raportoida siitä. Onko minusta tulossa blogiaddikti? Ehkä, mutta täällä on kuulkaas niin mielenkiintoista, että tahdon jakaa koko elämyksen teidän kanssanne.

Minun päivääni on kuulunut kolme (3) asiaa:

1) Päivä alkoi Suurella Orientaatiotervehdyksellä joka pidettiin upean näköisessä konserttisalissa. Lyöttäydyin heti aamusta yhteen muiden vaihtarien kanssa ja menimme syömään ilmaista aamupalaa. Sivumennen mainittakoon että ruoka oli ihan normaalia, mutta se olikin continental. Aamupalan jälkeisessä tilaisuudessa seurasi kunnon kulttuurishokki: orientaatiojakson pääorganisaattori huudatti ihmisiä (Bu-ha Bu-ha Bu-ha Bu-ha NaaaaaaNOKS!) ja ihmiset oikeasti tekivät mitä pyydettiin. Hyvä ettei aaltoja sentään. Hengennostatuksen jälkeen yliopiston päällystöön kuuluvat ihmiset pitivät lyhyet puheet, joissa korostettiin tavoitteiden asettamisen tärkeyttä ja sitten sitä, että on oikeasti kannattavaa käydä tunneilla. Tavoitepuhe oli ihan asiallinen. Tavoitteet ovat tärkeitä, samoin kuin se että tietää mitä haluaa. Motivaatio, joka syntyy itsetuntemuksesta, tekee lukemisesta mielekästä.

Esitelmien toinen osa oli ällistyttävä. Sen nimi oli Life Unlimited ja sen piti hyvin treenattu, mukavan ja joviaalin oloinen kaveri, joka aloitti puheensa klassisesti anekdootilla omasta elämästään. Pitkän ja monipolvisen puheen pointti oli lyhyesti ottaen kuitenkin se, että muuttamalla omaa ajattelutapaamme, voimme saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Voit siis saavuttaa mitä hyvänsä, jos ajattelet oikein ja oikeaan ajatteluun pääsee arvatenkin ostamalla esimerkiksi kirjan Major in Success: Make College Easier, Fire up Your Dreams, and Get a Very Cool Job. Perusteesi meni jokseenkin näin: Koska kognitiot vaikuttavat ruumiiseen, voi ajatuksiaan muuttamalla tulla neroksi, sillä tavalliset ihmiset käyttävät vain 10% ajatuskapasiteetistaan siinä missä Einstein käytti 12% ja positiivinen ajattelu vilkastuttaa impulssien kulkemista neuroneissa, koska ajatukset vaikuttavat ruumiin tilaan. Ajattelu ei siis ole kyllin hyvää sellaisenaan, vaan sitä täytyy kohentaa vaikka resitoimalla mielessään mantraa I'm STRONG, I'm POWERFUL, I'm CONFIDENT.

Esitys oli muutenkin mielenkiintoinen kuin sisällöltään. Puhuja todella käytti koko esiintymislavaa hyväkseen ja höysti esitelmäänsä ihan taitavasti toteutetulla mimiikalla. Esityksen huippukohta tuli, kun hän oli puhunut peloista ja niiden voittamisesta sataprosenttisen sitoutuneisuuden avulla. Hän kysyi yleisöltä, kuka olisi valmis voittamaan pelkonsa ja tulemaan lavalle, jos teon avulla voisi voittaa suuria asioita elämässä. Lähes kaikki viittasivat, mutta hän poimi lavalle Rachel-nimisen tytön, joka vapisi ja nauroi hermostuneesti, mutta meni kuitenkin. Esitelmöitsijä sitten kysyi pelosta kuolemaisillaan olevalta Rachelilta, miksi hän tuli lavalle ja Rachel vastasi: “I guess I needed to”. Yleisöstä kuului itsensä voittanutta Rachelia kannustavia huutoja. Minä puolestani odotin koko esityksen ajan koska e-meter otetaan esille.

2) Toinen suuri elämys tänään oli Fred Meyers -niminen marketti-tyyppinen kauppa, joka on ainoa paikka ostaa ruokaa täällä. Aivan kuten marketit Suomessakin, Fred Meyers on iso ja ruma. Sisällä oli kuitenkin aivan uskomatonta. Sieltä saa aivan kaikkea vaatteista elektroniikkaan ja elektroniikasta pankkipalveluihin ja ruokapuoli käsitti varmaankin hyllykilometreittäin kaikkea mitä erikoisempaa tarviketta. Minä sitten hädissäni palloilin siellä yrittäen etsiä jotain aamupalaksi kelpaavaa kykenemättä aina oikein hahmottamaan, mihin mikäkin tuote oli tarkoitettu. Huomiot ovat seuraavat: sipsihyllyyn törmää joka käänteessä, karkit on laitettu suurta viekkautta osoittaen hammashygieniahyllyä vastapäätä ja juusto on kallista. Tyydyin sitten ostamaan kaalin, hummusta ja näkkileipää. Ehkä sitä ulkomailla yrittää jotenkin takertua siihen, mitä oli kotona. Olen huomannut että aasialaiset täällä syövät aasialaista ruokaa, jenkit meksikolaista ja me eurooppalaiset yritämme pitää kiinni tuoreista hedelmistä, leivistä, juustoista ja jugurtista.

Koulun ruokalan ruoka ei vaikuta erityisen terveelliseltä. Se ui rasvassa ja yleensä siihen sisältyy vielä paljon puhdasta, vaaleaa leipää. Kaikki on makeaa, rasvaista tai keinotekoisille aromeille maistuvaa. Lola Tilly Commonsin sivuilla on osio nimeltä Nutritional Info, mutta ei siellä mitään ravintosisältöjä ole, vaan linkki toiselle sivustolle, josta pitäisi löytyä hyvinvointia koskevaa tietoa, reseptejä ja mahdollisuus esittää kysymyksiä asiantuntijalle. Phew. Hyvä idea, mutta kun linkki on rikki. Ja jos osoitteen kirjoittaa käsin, on selain ikuisesti odottamassa että sivustoon saataisiin yhteys. Ei oikein vakuuta..

3) Minä oikeastaan unohdin sen kolmannen asian, jos sellaista olikaan. Kansansaduissa kaikki tapahtuu aina kolmesti ja minä olen huomannut käyttäväni paljon kolmen asian listoja. Ehkä siis olen päivän kuluessa suunnitellut kirjoittavani kahdesta aiheesta, mutta muistanut niitä olevan kolme. Sillä kolme on kiva, epätasaisen rosoinen numero. Ja minua väsyttää.

Orientaation ensimmäinen päivä

Muutto kampukselle oli tänään ja takana on pitkä päivä. Jaan huoneen saksalaisen tytön kanssa ja makuuhuoneista erillisessä opiskeluhuoneessa meitä on neljä: minä, saksalainen, natiivi ja kiinalainen. Kiinalainen tyttö, jonka nimeä en vielä osaa, vaikuttaa mukavalta. Katselimme Google Earthilla maailmaa ja juttelimme kaikista paikoista joissa olimme olleet ja joissa haluaisimme käydä. Tiettyjä vaikeuksia kuitenkin on. Kun puhuimme Koreoista ja ihan viattomasti satuin kysymään, kummassa se diktatuuri olikaan, hän oli aivan ihmeissään. “Mikä ihme diktatuuri?” On vaikea hahmottaa, mitä hän tietää maailmasta, kun heillä päin kai sensuroidaan kaikkea koulukirjoista internettiin.

Orientaatiota varten olevat päivätapahtumat ovat olleet jokseenkin mielenkiintoisia. Ohjelma on epäkiinnostavaa, mutta ihmisten seuraamisesta on ollut paljon hupia. Ihmiset orientaatiotapahtumissa näyttävät jakaantuvan ainakin kahteen leiriin, eli niihin, jotka ottavat tapahtumiin osaa ja niihin, jotka seuraavat passiivisina vierestä. Aktiivinen osa porukasta muodostuu esiintyjistä (Maailman pohjoisin steel pan -bändi!!) ja tietystä opiskelijatyypistä. Nämä opiskelijat kuuluvat useimmissa tapauksissa orientaatio-työntekijöiden joukkoon, tai näiden kavereihin. He ovat sellaista suoraselkäistä ja avuliasta ihmistyyppiä, joka pelaa jalkapalloa vapaa-ajallaan ja tekee vapaaehtoistyötä, koska se näyttää hyvältä CV:ssä. Aktiiviporukan tehtävänä on esiintyä kuin tapahtumat, puheet ja esitykset ovat jotenkin mielekkäitä ja kiinnostavia. He ovat mukana järjestämässä toimintaa, joka ikään kuin muodostaa oman todellisuuden saarekkeen, jossa kaikilla on kivaa ja jossa kaikki kokevat toiminnan järkeväksi. Passiiviporukka on heterogeenisempi kuin aktiivit ja se koostuu muun muassa ihmisistä jotka vain keskustelevat kavereittensa kanssa, tai näyttävät yksinään välinpitämättömiltä sitä kohtaan mitä ympärillä tapahtuu. Minä tietysti kuuluin jälkimmäiseen ryhmään, vaikka todellisuus oli kaikkea muuta.

Muuten meno täällä on kaukana hillitystä “akateemisuudesta”, johon olen Helsingissä tottunut. Täällä on ennemminkin kyse penskoista jotka ovat ensimmäistä kertaa päässeet pois vanhempiensa valvovan silmän alta.