Kulttuurishokki työpaikalla

Työnhakuni päättyi muutama viikkoa sitten kun eräästä ravintolasta soitettiin että minulle olisi töitä astioidenkerääjänä, ja sinä henkilönä joka ohjaa ihmiset oikeisiin pöytiin. Olen siis saanut ensimmäisen kosketukseni sekä ravintolatyöhön, että amerikkalaiseen työkulttuuriin. Seurauksena on ollut aikamoinen kulttuurishokki.

Ravintolatyö on täynnä julkisia salaisuuksia, asioita joista kaikki tietävät, mutta joista kukaan ei hiiskahdakaan, sillä vaikeneminen pitää tilanteen hallinnassa. Jos asioista puhuttaisiin, puhumisen teko saattaisi aiheuttaa dominoefektin, joka pakottaisi ihmiset toimimaan, ja status quo on parempi kuin kapina: kukaan ei suutu ja järjestä kohtausta, kukaan ei saa potkuja, eikä kukaan saa veroviranomaisia niskaansa niin kauan kuin asioista ei puhuta.

1. Kukaan ei koskaan kerro kuinka paljon he oikasti saavat tippiä. Tippikulttuuri on tärkeä osa tarjoilijoiden, baarityöntekijöiden ja meidän "hostess" työtämme. Asiakkaat antavat tippiä noin 20% laskun loppusummasta tarjoilijoille, ja tarjoilijat antavat meille tippiä siitä että me autamme heitä. Merkittävä osa kaikkien palkasta koostuu tipeistä ja vaikka tipit ovat palkkaan verrattavaa tuloa, monet eivät varmaankaan ilmoita tippejään täysmääräisesti. Tippien määristä ei myöskään puhuta omassa porukassa, jottei kateus tai katkeruus heräisi.

2. Kukaan ei puhu pahaa työpaikasta tai työnjohdosta, vaikka johdon ongelmat olisivat ilmeisiä. Managereille ja omistajille ollaan aina ylettömän ystävällisiä vaikka kahdenkeskisissä keskusteluissa sävy olisi täysin toinen.

3. Siitäkään ei puhuta, että omistaja maksaa meille tuntipalkan ja lisää siihen palkkanauhaan ilmoittamamme tipit, joista me maksamme verot. Sitten hän vähentää tipit (jo verotetusta) kokonaispalkastamme, eikä varmaankaan ilmoita tällä tavalla varastettuja tuloja omassa veroilmoituksessaan.

Mutta shhh! Onhan sentään paljon parempi olla töissä kuin työtön. Vaikeneminen on välttämätöntä, vaikka kaikki tietävät tarkalleen ne asiat joista vaietaan.

Alaska, rakkaani.

Pitkältä tuntuneen talven jälkeen, paperisodan, gradun ja kiireen jälkeen, istun lämpimäntuntuisena kevätsunnuntain iltana suosikkikahvilassani Fairbanksissa internetin äärellä. On mukava kuunnella kun muut asiakkaat (kasa nuoria) soittavat pianoa ja laulavat yhdessä.

Olen ollut täällä Fairbanksissa jo puolitoista kuukautta ja koettanut saada elämääni jälleen kerran kuntoon hakemalla töitä ja sisustamalla taas uutta asuinpaikkaa joka on tällä kertaa vanerilla silattu mökki metsän laidalla. Siellä on kompostoiva sisävessa ja juokseva vesi (joka täytyy tosin itse kantaa säiliöön) joten kyse on suoranaisesta luksuksesta. Helsingissä vietetyn sydäntalven jälkeen tuntuu mahtavalta ettei tuolla näy taivaalla vain kaupungin valojen punertamaa pilviverhoa, vaan tähdet ja revontulet. Olen seurannut revontulia monena yönä, samoin kuin Jupiterin ja Venuksen konjuktiota ja kuu paistaa sisään olohuoneen ikkunoista täydenkuun öinä.

Kevätpäiväntasauksen jälkeen tuli kevät ihan parissa päivässä ja jo viime viikonloppuna paikallisessa baarissa tapettiin ensimmäinen hyttynen. Täällä vuodenajat vaihtuvat hyvin nopeasti, toisin kuin Suomessa. Täydestä talvesta kevättalven kautta täyteen kevääseen on tänä vuonna tapahtunut noin kuukaudessa. Hämmästyttävin muutos tapahtuu ehkä kuitenkin ihmisissä: yhtäkkiä kaikilla on hymyt herkässä, ihmiset liikkuvat vilkkaammin ja ravintolat täyttyvät ihmisistä joilla on kaikilla erinäisiä syitä juhlia. Masentuneet ystävät kömpivät ulos koloistaan, ja ihan selvästi ihmiset jotka ovat olleet täällä koko talven vaikuttavat helpottuneilta siitä että taas on selvitty yhdestä talvesta. Edessä on vihdoinkin se lyhyt mutta suloinen kesä jolloin on toteutettava kaikki ne projektit joita talvella suunniteltiin. Ehkä ihmiset toimivat osittain aurinkovoimalla?

Minuun kevät vaikuttaa samon kuin aina ennenkin: minulle tulee selittämätön tarve päästä istuttamaan kasveja ja suunnittelemaan kaikkea mitä aion tehdä kesällä. Minä ja J teemme vanhoista autonrenkaista korotettuja penkkejä jotka aiomme aida talon kulmalle niin, etteivät naapurustomme hirvet syö kaikkea. Tänä vuonna lisäksi ylitin itseni ja perustin matokompostin josta olen todella innoissani. Nyt keittiön nurkassa on matofarmi jossa sadat kompostimadot ahertavat tunnollisesti kaalinkantojen ja hedelmänkuorien kimpussa. Jes!

P.S. Asiaan mitenkään liittymättä, minä ja J jännitämme Nenana Ice Classic:ia, jossa veikataan päivää ja tarkkaa kellonaikaa jona Nenana-joen jää murtuu.