Työnhakua

Minulle työnhaku on ollut aina vastenmielinen prosessi, josta olen mieluiten pelastautunut mahdollisimman nopeasti, joko lopettamalla työnhaun kokonaan, tai ottamalla vastaan melkein minkä tahansa paikan. Tänä syksynä olen taas ollut siinä ikävässä tilanteessa että on pakko löytää jotain millä tukea sekä omaa, että J:n elämää. En voi vain odottaa että sopiva tilaisuus löytää minut. Ja niinpä olen joutunut sukeltamaan MOL:in ihmeelliseen maailmaan. (Työnhakutaidoissani on ehkä parantamisen varaa kun en muuta ole keksinyt.) En tiedä pitäisikö minun ahdistua vai nauraa lukiessani työpaikkailmoituksia. Minulla ei sinänsä olekaan mitään ns. paskaduunia vastaan (ja sitähän MOLlin sivuilla riittää), mutta työpaikkailmoituksien kautta todellakin avautuu hyvin erikoinen näköala Suomeen työmaailmaan.

Minusta MOLlissa työntekijöitä hakevat yritykset ovat pahasti vieraantuneet todellisuudesta ja siitä mitä ihmiset ovat. SOL esimerkiksi etsii "astiahuoltajia" ravintoloihin. Edellytyksenä on aurinkoinen ote työhön ja aito kiinnostus ravintola-alaa kohtaan. Siis tiskarilla? Ja suureksi huvituksekseni toisaalla verkossa jokin StudentJobs tms. haki "nälkäisiä työntekijöitä" palvelukseen henkilöstövuokrauspalveluunsa. Jep jep. Nälkäisistä ylioppilaista ei näillä opintotuilla varmasti olekaan pulaa.

MOLissa mainostavat yritykset vaikuttavat minusta valtavan suurilta henkilöstövuokrauskorporaatioita jotka imevät kitaansa pieniä ihmisiä sylkäisten toki ulos epäkelvot, introvertit, väsyneet ja hullut. Loppujen odotetaan, ainakin työpaikkailmoitusten kimaltelevassa kiillemaailmassa, antavan firmalle 110% itsestään, sen lisäksi että he osoittavat lujaa tahtoa olla joustavia aina siihen pisteeseen saakka etteivät voi suunnitella itselleen mitään kivaa koska voi tulla kutsu töihin. Ja tiedämmehän me mitä se tarkoittaa jos jollakulla ei ole työintoa...

Minäpä haluan vain duunin. Ja mielellään vielä sellaisen jossa minulla ei ole pakko olla hyvä päivä. Sellaisen, jossa voin rauhassa yrittää olla oma itseni, jossa minun ei tarvitse epäillä ovatko työkaverini sittenkin robotteja, ja jossa minun ei tarvitse olla erityisen aurinkoinen, tai nälkäinenkään.

Kahdenkymmenen vuoden paremmalla puolella oleva neito, lähes valmis maisteri, etsii töitä. Onko sinulla tarjota jotain mielenkiintoista ja haastavaa työtä, siis jotain jossa voin hyödyntää omaa osaamistani ja kykyjäni täyspainoisella tavalla? Maksathan oikeaa palkkaa "pienten korvausten" sijaan, ja annat minulle kunnian työstä jota teen.
Vaihtoehtoisesti voit olla reilu työnantaja, joka ei odota minun osoittavan suurta kiinnostusta paskaduunialaasi X kohtaan, vaan jolle riittää että työt hoidetaan asiallisesti ja ahkerasti "pois alta," jotta sitten pääsen omalla ajallani tekemään jotain mukavampaa. Ethän myöskään soita minulle illalla, että aamulla pitää tulla töihin, mikäli olemme sopineet että minulla on vapaapäivä. Ainakaan, jos minä en voi pyytää lomaa parin viikon varoitusajalla ja todella saada sitä. Kiitos.

Oulupäivitys 1

Oulu. Olen tässä miettinyt muutamia päiviä että mistä ihmeestä sekin nimi tulee; en keksinyt vastausta. (Janne Saarikiven Kotus-sivuilla julkaiseman artikkelin tiivistetty pointti on, että nimi on hyvin vanha ja saattaa tarkoittaa tulvivaa vesistöä.) Olemme kuitenkin olleet J:n kanssa täällä nyt jo pari päivää ja kokemuksemme ovat ristiriitaisia. Luulen että me molemmat kärsimme kulttuurishokista. Toisaalta täällä on hienoa ja kaunista, mutta toisaalta täällä on myös ankeaa, kolkkoa ja tällä hetkellä vielä hieman sateistakin.

Kun tulimme juna-asemalle, meitä oli vastassa J:n ihana kummioppilas autonsa kanssa. Hän vei meidät ja meidän tavaramme uuteen asuntoomme, joka paljastui isoksi, ankeaksi ja tyhjäksi. Järkytys oli melkoinen kun huomasimme että 2h+keittiö tarkoittikin kahta solutyyliin erillistä huonetta ja tilavaa keittiötä. Molempiin erillisiin huoneisiin oli järjestetty laveri jonka päällä oli vaahtomuovipatja, pöytä, ja yksi tuoli. Missään muualla ei ollut muuta, kuin valkoisina kumisevat seinät. Ei edes kattolamppuja. Meidän ensimmäinen sisustustoimenpiteemme oli järjestää sängyt vierekkäin vain huomataksemme että laverit ovat eri korkuiset. Neuvokkaina nuorina ihmisinä keksimme hyötykäyttää eteiseen kasautuneen mainospinon sängyn jalkojen alla, ja kas! uusi parisänkymme oli valmis. Ehkä tämä on PSOASin hienovarainen suositus siitä, että opiskelijapariskunnat nukkuvat sitten eri huoneissa jotteivät opinnot häiriinny?

PSOAS on muutenkin ihmeellinen ja epävieraanvarainen. Velottavat ketkut noista vähistä huonekaluista 15e kuukaudessa, jottei vaihto-opiskelijoiden tarvisi kaikkea hankkia itse, mutta sitten muut perusasiat, kuten lamput puuttuvat. Kirjahyllyistä, laatikostoista tai sohvista tuskin uskaltaisi edes haaveilla. Varustetaso saa UAFn asuntolan vaikuttamaan ylelliseltä. Internet täällä piti avata erikseen sopivan maksun saattelemana, eikä sen asentamiseksi linuxille ole ohjeita. Kaapelipistoke on vain yhdessä huoneessa. Tervetuloa siis PSOASille, vaihto-opiskelija!

Oulu taas sinänsä vaikuttaa kauniilta ja ystävälliseltä paikalta. Olen ollut vaikuttunut pyöräteitten hienoudesta ja siitä, että kaikenlaiset ihmiset pyöräilevät. Ensimmäisenä päivänä seurasin vanhaa isoisää, joka neuvoi meille tietä keskustaan kertoillen samalla rakennusten historiasta – kasarmista, voimalasta ja Huvilasaarista. Hänellä oli pyörä joka oli varmasti vähintään kolmisenkymmentä vuotta vanha ja ilman vaihteita, mutta hyvin tuo kumisaappainen pappa sillä sotki eteenpäin. Pankkikonttorissa työntekijä vitsaili minun kanssani. Espressokupillinen maksaa alle kaksi euroa. Täällä olisi helppo vaikka viihtyä!

Tänään olemme menossa katsomaan irlantilaisia elokuvia Oulun Elokuvakeskukseen jossa on Irish Film Week.

Trans-polaarinen seikkailu jatkuu uusilla pituusasteilla

Kuinka ollakkaan, olen jälleen Suomessa. Turistiviisumini loppui ja Condor Air lennätti minut viime viikolla takaisin tänne järvien ja mäntyjen maahan. Oli haikeaa jättää Fairbanks jälleen kerran tietäen että Suomessa minun täytyy jälleen muttaa rinkkani uuteen paikkaan (Oulu), hankkia töitä, hankkia kavereita... lyhyesti sanottuna keksittävä elämä uudelleen. Taas. Teen sen ilmeisesti aina noin puolen vuoden välein. Ehkä tämä -- kesäisin 65N, 148W, talvisin 60N, 60-65N, 25E -- on tällaista modernia nomadismia.

Fairbanksista lentäminen oli jotenkin mukavaa. Menomatkalla kentälle pysähdyimme täyttämään auton tankin ja jouduin käymään halaamassa huoltoaseman myyjää hyvästeiksi. Kentällä vaihdoimme J:n kanssa kuulumiset tuttujen lentokenttätyöntekijöiden kanssa, konetta odotellessani törmäsin norjalaiseen ystävääni joka oli menossa isänsä syntymäpäiville, ja Frankfurtin lentokentällä törmäsin vielä yhteen Alaskalaiseen tuttuun. Fairbanks on eräässä suhteessa kuin pieni kylä jossa kaikki tuntevat toisensa. Mutta minä olenkin pohjimmiltani pikkukylätyttö.

Nyt odottelen J:tä saapuvaksi Suomeen. Hän sai viime keväänä loistavan idean hakea vaihto-opiskelemaan Suomeen sillä välin kun odottelemme että jenkkibyrokratian valtaisa koneisto prosessoi paperini ja julistaa minut kokelasjenkiksi. (Noin seitsemän vuoden menestyksekkään oleskelun jälkeen he voivat initioida minut täysjenkiksi.) Mielenkiintoisesti J osallistuu samaan vaihto-ohjelmaan joka toi minut alunperin Fairbanksiin, eli University of the Arcticin North2Northiin. Ja hän haki Ouluun, tuohon lapsuuteni suureen kaupunkiin, jossa aina kävimme kun menimme Etelään. Olen oikeastaan innoissani Ouluun muuttamisesta ja siitä, että näen J:n yhden päivän päästä, eikä kolmen kuukauden ja yhden päivän päästä.

Kävin muutama viikko sitten UAF-kampuksella ihan vähän niinkuin huvin vuoksi katsomassa josko entinen pomoni olisi työhuoneellaan. Ei ollut, mutta törmäsin Northern Studies professoriini, joka kutsui minut ja J:n perinteiseen syys-potluckiin. Kunniavieraana oli eräs Oulun yliopiston historian professoreista, joka oli Alaskassa tekemästä tutkimusta Yhdysvaltain hallinnon 2 maailmansodan aikaisista suunnitelmista siirtää suomalaispakolaisia Alaskaan. Mielenkiintoista. Alaskan ja Suomen välisten suhteiden historia todella yllättää toisinaan.