"” – kirjoitti ystäväni C, kun unohti kolmatta viikkoa putkeen saapua puistojameihin, joita me tulitaiteesta kiinnostuneet ihmiset olemme alkaneet viikoittain järjestää. Mutta minullapa ei tänä kesänä ole matkapuhelinta josta soittaa, vaikka kaikilla muilla moinen onkin. Kännyköitä on nyt jopa ihmisillä jotka joskus vannoivat etteivät hankkisi moista, ja he ovat pahimpia valittamaan siitä miten vaikeaa minuun on saada yhteyttä. Ja niin surullista kuin se onkin huomata, elämä ilman kännykkää ei olekaan mahdollista, toisin kuin vielä pari vuotta sitten innostuksissani kuvittelin.
Fairbanksin puhelinkulttuurissa on tapahtunut radikaali muutos. Talven 2009-2010 aikana paikallinen puhelinyhtiö ACS korjasi kaikki kolikkopuhelimet pois turuilta ja toreilta. Ystäväni luultavasti huomasivat nopeasti, että he eivät voineetkaan soittaa kenellekään käydessään kaupassa, postissa, tai pesemässä pyykkejä. Ei, vaikka kommunikoinnin tarve olisi kuinka kova tahansa. Ilman kännykkää ainoiksi vaihtoehdoiksi jäi joko 1)anella kauppojen henkilökunnalta saada käyttää heidän puhelimiaan, 2)käydä kotona soittamassa, tai 3)hankkia matkapuhelin. Ja niinpä kaikilla, siis KAIKILLA, on nyt kännykkä. Paitsi minulla (koska en ole saanut aikaiseksi).
Tällä hetkellä kännykättömyys ei ole vapauttavaa, vaan lievästi eristävää. Yhteydenpito ihmisten kanssa tarkoittaa minulle tällä hetkellä sitä, että joudun toisinaan kuluttamaan päiväni odottamalla puheluita kotipuhelimeemme. Jostain syystä kukaan tässä kaupungissa ei vastaa kännyköihinsä. Joudun aina jättämään viestin vastaajaan ja odottamaan että minulle soitetaan. Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä kovin usein. Mutta eristävää se on. Elämästä ilman kännykkää on ihan parissa vuodessa tullut mahdotonta.
