Top of the World Highway osa 2: Dawson ja Chicken.

Kerroin edellisessä postauksessani minun ja J:n reissusta kohti Dawson Citya. Tässä on jatkoa:

Yövyttyämme viimeisellä telttapaikalla Alaskan puolella (oikein mukavaa ja rauhallista), minä ja J jatkoimme matkaamme kohti valtakunnanrajaa ja Dawsonia.

Kansainväliset rajat ovat täällä vähintäänkin yhtä keinotekoisia kuin Suomessa. Pohjois-Amerikan karttaa katsoen voi vain aavistella miten kiiltäväkenkäiset herrat tutkivat konjakkien ja kahvien kanssa karttaa, laittoivat viivottimen sopivaan kohtaan ja hupsis! Siinähän on raja! Rajamaan elämään moinen kynänveto ei vaikuttanut paljoakaan ennen 1930-lukua jolloin turkiksille säädettiin riistovero mikäli niitä vietiin rajan yli. Verotus katkaisi esimerkiksi Eaglen Han-intiaanien perinteiset ansastus- ja metsästysretket Kanadan puolen Oglivie-vuorien tuntumassa.

Myös Eaglen ja Dawsonin ei-natiivilla väestöllä on ollut, ja on yhä, tiiviit suhteet keskenään. Eräs dawsoniitti selitti meille miten he saattoivat laskea jokea pitkin suoraan Eagleen ja käydä raportoimassa postimestarille että nyt on Kanadalaisia tullut Yhdysvaltojen maaperälle. Asiat kuulemma muuttuivat radikaalisti vuonna 2001, ja nykyään rajavyöhykettä pidetään hyvin tarkasti silmällä.
Tämä kuva on muistona menneistä ajoista. Kyseessä on Arctic Brotherhood nimisen fraterniteetin banneri. Alunperin Arctic Brotherhood perustettiin pilana, jonka kokeneet alaskankävijät, eli sour dough, tekivät keltanokille. Hyvä idea kuitenkin otti kipinää ja esimerkiksi Eaglessa toimi Arctic Brotherhoodin camp, joka muiden kolmen (enemmän tai vähemmän salaisen) veljeskunnan ohella piti huolta kullankaivajien sosiaalisesta elämästä, sosiaaliturvasta, sekä hautauspalveluista.

Meille rajanylitys oli toisenlainen kuin entispäivän kullankaivajille. Tiukka uniformuun pukeutunut mies tuli vartiokopistaan automme luo ja kysyi meiltä vaikka mitä kysymyksiä, otti passimme, ja antoi meidän odottaa hetken. Kohta hän kuitenkin tuli takaisin passien kanssa joita nyt koristi uusi, hieno kullankaivajaleima.

Ja totta todellakin: asfalttipinnoite alkoi heti ylitettyämme rajan! Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava ettei se ollut kummoinen. Halkeamat ja kuopat koristivat asfaltin pintaa, ja puuttuipa se paikoitellen kokonaan. Näinollen 105 kilometrin ajaminen rajalta Dawsoniin vei meiltä 3.5 tuntia.

Dawson itsessään oli paljon enemmän kuin mitä olin koskaan unelmoinutkaan. Historiallisesta kultakaupungista oli paljon jäljellä, baarit olivat loistavia, ruoka hyvää, ja lossi kuljetti koko päivän ja yön ajan ihmisiä Yukon-joen yli. Dawsonissa on myös baari, Downtown Hotel, josta saa tilattua kuuluisaa Sour Toe -drinkkiä. Legendan mukaan Sour Toe no 1. kuului Louie Likenille, joka ollessaan salakuljetusmatkalla Alaskan puolelta Dawsoniin törmäsi koiravaljakkoineen overflowhun, eli sulaan veteen jään päällä. Kengät tietysti kastuivat ja pakkanen teki tehtävänsä jäädyttäen Likenin isovarpaan niin että se jouduttiin amputoimaan. Liken puudutti itsensä juomalla itsensä tukevaan humalaan. Amputoija, varmasti maisteissa itsekin, päätti pitää jäätyneen varpaan ja säilöä sen viinaan, mistä koko juttu drinkistä sai alkunsa. Enemmän faktaa ja legendaa, sekä oheinen kuva tästä linkistä: Sourtoe Coktail Club.

Coktailin pointtina on siis se, että varvas laitetaan lasiin, viinaa päälle, ja sitten drinkki juodaan. Esimmäinen ja alkuperäinen varvas menetettiin, kun joku nielaisi sen liian monen Sour Toen jälkeen. Sen jälkeen ihmiset alkoivat lähettää baariin omia amputoituja varpaitaan, ja olen kuullut että Downtown Hotellilla on jo viitisentoista säilötyn varpaan kokoelma.


Minulle ja J:lle Dawsonin jälkeen seuraavasta etapista tuli Chicken. Lähdimme Dawsonista melko myöhään laskettuamme päivän alas Klondikea kanooteilla jotka vuokrasimme Dawsonista. Ajattelimme että yöpyisimme jossain kivalla leiripaikalla tien varressa, ja ajaisimme seuraavana päivänä kotiin Fairbanksiin. Tien kunto oli kuitenkin niin uuvuttava, että kun pääsimme Chickeniin, parkkeerasimme auton ravintola-baari-myymälän pihaan ja nukahdimme saman tien. Heräsimme parin tunnin päästä, tilasimme ravintolasta chiliä ja piirakoita, ja päätimme jäädä Chickeniin yöksi. Istuimme illan baarissa joka oli sisustettu tuhansilla ja tuhansilla lippalakeilla, käyntikorteilla ja alusvaatteilla, ja katsoimme kun paikallinen mimmi kumosi kitaansa raa’alla kananmunalla höystettyjä syvyyspommeja (Shotti bourbonia, lasi spritea, raaka kananmuna. Upota shotti laseineen spritelasiin ja riko kananmuna perään). Ew.

Chicken on mielenkiintoinen pikku yhteisö. Se koostuu pääasiallisesti kullankaivajista joista useimmat viettävät Chickenissä vain kesät. Kylällä on kuitenkin kymmenisen henkilön sitkeä talviasujaimistonsa. Ilmeisesti joiden mielestä Chicken on paras paikka maan päällä, huolimatta siitä että Taylor Highway sulkeutuu talveksi, ja siitä, että pakkanen on säännöllisesti äärimmäistä. Kesällä kylässä on kuitenkin vilskettä. Turistibussit pysähtyvät tänne katsomaan oikeaa Alaskaa. Baarihenkilökunnan mukaan turistiparat eivät aina edes tajua olevansa vieläkin Yhdysvaltain maaperällä vietettyään pari viikkoa bussissa. Yhteisö järjestää myös joka kesä oman festivaalinsa, Chickenstockin, ja baarimestarin mukaan itsenäisyyspäivä on Chickenissä myös iso tapaus johon osallistuu ihmisiä aina Dawsonista saakka.

Kyllästyttyämme baariin, pystytimme joen varrelle teltan ja nukuimme yön makoisasti jatkaen seuraavana päivänä takaisin Fairbanksiin. Loppu.

P.S. Unohdin melkein kertoa mistä Chicken on saanut nimensä. Kun yhteisöä perustettiin, kullankaivajat halusivat nimetä sen paikallisten eläinasukkaiden mukaan. Koska joen varren oli paljon riekkoja, tuli nimeksi Ptarmigan. Melko pian kuitenkin huomattiin ettei kukaan osannut kirjoittaa nimeä oikein, joten Ptarmiganin sijasta kylän nimeksi tuli Chicken. Paikallisessa kielenkäytössä nimittäin riekko on chicken, samalla tavalla kuin snow shoe hare -jänis on kansankielellä rabbit.

Top of the World Highway osa 1: North Pole ja kivetyksen loppu.

Kun saavuin Alaskaan, J:llä oli vapaa viikko ja me päätimme toteuttaa pitkäaikaisen haaveemme lähteä käymään Dawsonissa, Kanadassa. Reitin mielenkiintoisin osio oli varmasti maantie Tokista Jack Wade Junctioniin, josta alkaa aivan yhtä mielenkiintoinen pätkä nimeltään Top of the World Highway. Huh.

Mutta ensin North Pole. Olen kirjoittanut North Polesta aiemminkin: se on se friikki joulupukkilandia, jonne kuulemma tulee vuosittain kasapäin joulupukille osoitettuja kirjeitä joihin vapaaehtoiset sitten käsipelillä vastaavat ylläpitääkseen harhaa siitä että joulupukki muka asuu North Polessa. Tällaisessa tönössä. Muka. Minä luulin että kaikki tietävät miten Joulupukki evakuoitiin Korvatunturin rajavyöhykkeeltä sotien aikaan ja siirrettiin Rovaniemelle. Tänne:
Onhan tuo nyt paljon taianomaisemman näköinen paikka, eikös? Tanskalainen ystäväni tosin väitti että molemmat oletukset Joulupukin asuinpaikaista on harhaa, sillä oikea Joulupukki asuu Gröönlannissa. Oli asia niin tai näin, North Polen porot ainakin olivat surullisen ja lihavan näköisiä kaltereittensa takana. Lienevät kesän työttöminä. On myöskin vaikea kuvitella että niillä voisi lentää kovin pitkiä matkoja.

Tok -nimisen paikan jälkeen käännyimme Taylor Highwaylle, eikä aikaakaan ennen kuin vastaamme tuli toinen auto. Se vilkutti valojaan hermostuneesti, signaloiden meitä pysähtymään. Pysähdyimme keskelle tietä omille tien puolillemme. Minä hilasin ikkunan alas ja äärettömän väsyneen näköinen rouva toisesta autosta kysyi: "How long will it take for this rode to end?" Me selitimme ystävällisesti ettei kestä kauaakaan ennen kuin rouva on risteyksessä. "Lord be praised," totesi rouva lakonisesti. Minä ja J emme ajatelleet tästä paljoakaan, mutta kun asfaltti loppui 2 mailia ennen Chickeniä, tajusimme että ajaisimme satoja maileja huonokuntoista hiekkatietä päästäksemme Dawsoniin. Olimme tosin kuulleet että asfaltti alkaa jälleen heti kun rajapyykki Kanadaan ylitetään.Viime kesänä en muuten päässyt Eagleen ennen myöhäistä syksyä koska osia Taylor Highwaysta oli huuhtoutunut pois rankkasateiden mukana. Bussilastillinen turisteja ja kourallinen motoristeja jäi jumiin Eagleen ja kylän talous kärsi vakavan kolhun jo toista vuotta peräkkäin. Pilottiauto saattoi loppukesästä ihmisiä kerran-pari viikossa Eagleen ja sieltä pois, ja siinä kaikki. Lisää uutisia voi lukea viime vuoden Fairbanks Daily News Minerista.

Lisää matkasta myöhemmin. Luvassa selvitys muun muassa siitä, miksi Community of Chicken on saanut niin omituisen nimen, sekä siitä, millaista Dawsonissa on nykyään.

Kahden vuoden päivitys

Siitä on nyt kaksi vuotta aikaa kun aloin unohtaa päivittää blogiani, ja lopulta unohdin salasananikin. Sen jälkeen elämässäni on tapahtunut todella paljon, mutta kuinka ollakaan, löydän itseni jälleen Fairbanks, Alaskasta. Nyt on siis aika pudistella hämähäkinseitit ja tomut AK-99775stä, ja jatkaa alaskanseikkailujeni selostamista.

Kahden vuoden tapahtumista kertominen tuntuu aika mittavalta yritykseltä, joten päätin olla kirjoittamatta kaikesta oleellisesta vaikka mieli tekisikin. Tiivistettynä tarinan ydin on tässä: 1) kahden valtion välillä eläminen ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta 2) onneksi ritari saapui valkoisella ratsullaan ja lupasi minulle puoli valtakuntaa, tai vähintäänkin puolet mökistään Fairbanksissa, joten 3) paperisota Varpuskainen vs. maahanmuuttobyrokratia julistetaan alkaneeksi.

Vaihto-oppilasvuodestani jäi elämääni siis muutakin kuin lisääntynyt elämänkokemus ja tieto siitä että jäämatoja on (kai) oikeasti olemassa. Pari kuukautta ensimmäisen Suomeen paluuni jälkeen eräs seikkailijapoika tuli kolmeksi kuukaudeksi valloittamaan kanssani Euroopaa. Onneksi pääsin keväällä takaisin Alaskaan saadessani jatkaa projektiryhmässä, jossa olin aloittanut jo vaihto-oppilasvuoteni aikana. Tottapuhuakseni olen todellakin elänyt Yhdysvaltojen ja Suomen välillä, kykenemättä kotiutumaan kumpaankaan täysin. Lentokentät ja turavatarkastukset, halpojen lentojen metsästäminen, ikävä ja skype ovat tulleet liiankin tutuiksi. Toisaalta moisesta radikaalista mannertenvälistymisestä löytyy hyväkin puolia, kuten ystävyyssuhteet Atlantin molemmin puolin ja oman kielitaitoni kehittyminen. Huolimatta hyvästä kielitaidostani, opin uusia englanninkielisiä sanoja joka päivä.

Tänä keväänä sitten päätimme seikkailijapojan kanssa että on aika vakavoitua, sillä minulla ei ole tohtorikoulutusohjelmaan hakemista lukuun ottamatta mahdollisuuksia viettää pitempiä aikoja Yhdysvalloissa. Pojalla jota kutsun J:ksi ei myöskään ole yhtä hyviä mahdollisuuksia rakentaa elämää Suomessa, kuin mitä hänellä on Alaskassa. Ainoa mahdollisuus oli siis mennä naimisiin ja alkaa anomaan minulle nk. green cardia, eli pysyvää oleskelulupaa joka mahdollistaisi minulle vapaan oleskelun ja töiden tekemisen Yhdysvalloissa. Häät olivat pienet ja salaiset, mutta juuri sellaiset kuin toivoinkin. J:n koko lähiperhe tuli tapaamaan minun perhettäni ja tuntui kuin juhlallisuudet olisivat kestäneet viikon. En ole sellainen tyttö että olisin suunnitellut häitäni aina 6-vuotiaasta saakka, joten kaikki valmistelut pysyivät yksinkertaisina: sipulikeittoa ja poropataa yhdelletoista hengelle, jotain kivaa päällepantavaa maistraattiin ja riittävästi shamppanjaa. Täydellistä. Tuli ihan historiallinen olo, sillä olen uusin luku sukuni alaskanseikkailujen saagassa. Mutta siitä ehkä joskus lisää.

Häiden jälkeen alkoi heti uusi projekti: paperisota. Mutta siitäkin lisää myöhemmin. Yritän varoa tekemästä liian montaa ajatusrikosta päivässä, joten on parempi kirjoittaa byrokratiasta ja vapauden ideologiasta myöhemmin.