Pyhä maantiede

Tulin juuri vaellusretkeltä jonka tarkoituksena oli käydä dokumentoimassa erästä uhripaikkaa, joka oli löytynyt jollain aiemmalla vaelluksella (jossa minä en ollut mukana). Tarkoituksenamme oli tähdätä mahdollisimman suoraan eräälle huipulle, joka sijaitsi noin päivämatkan päässä tieltä. Sieltä löytäisimme kiven, jonka alle on piilotettu poron luita turvaan pedoilta.

Pyhät vuoret ja seidat seidat ovat usein niin sanotusti miljöödominantteja, ympäristöstään erottuvia paikkoja, joihin mieli helposti kiinnittyy. Myös meidän kohteemme pisti silmään jo kaukaa ja kiehtoi mieltä ennen kuin edes tajusin, että sinne tosiaan olemme suuntaamassa. Muotkatunturien erämaa oli upea! Tunturit olivat tietysti matalampia kuin norjanpuolen lapissa, mutta maasto oli samalla tavalla kaunista ja karua. Säätkin suosivat: useimmiten oli puolipilvistä ja verrattain viileää.

Olen usein seitakivistä, kalliomaalauksista ja muusta lukiessani ihmetellyt tutkijoiden intoa keksiä kallioiden seinistä antropomorfisia ja joskus zoomorfisia piirteitä. Seita kuin seita, on siitä muka ollut osoitettavissa jumalan kasvot. Minusta inhimillisten piirteiden löytäminen kivistä on vaatinut ennen kaikkea hyvää tahtoa ja mielikuvitusta, mutta enää en osaa olla niin kriittinen katseltuani maisemaa kerrankin sillä silmällä. Mitä enemmän tuijotin kivipyhän huippua, jossa ei varsinaisesti edes pitänyt olla antropomorfisia piirteitä, sitä enemmän se alkoi näyttää nukkuvalta jättiläiseltä. Vaikutelma sai minut ymmärtämään uudella tavalla tarinat tuntureiksi jähmettyneistä jättiläisistä.

Päivän hypittyäni kivillä ja kallioilla mahdollisia uhripaikkoja etsien, aloin minäkin sitten nähdä aivan joka puolella erilaisia hahmoja. Erityisen vaikutuksen minuun kuitenkin teki kuru jossa vierailimme Kivipyhää seuraavana päivänä. R:n tietojen mukaan siellä oli pyhä paikka, mutta meillä ei ollut tarkkaa tietoa siitä, missä se oli. R huomasi kauempana kurun jyrkässä seinämässä lättänenäisen profiilin, joka oli jo jäänyt hieman puiden peittoon. Vastapäisellä jyrkänteen seinällä puolestaan oli selvä karhunpää. Näkymä oli majesteettinen: siinä ne kiviset jumalat katselivat toisiaan ikuisuudesta ikuisuuteen.

Loppujen lopuksi on täysin mahdotonta sanoa, mitä näistä meidän löytämistämme kasvoista ja kivistä alueella liikkuneet saamelaiset ovat pitäneet pyhinä. Löysimme lukuisia mahdollisia seitapaikkoja, mutta mitkä niistä ovat todella olleet sellaisia, jää arvoitukseksi. On valitettavaa, ettei tuon puolen lapista ole ilmeisesti lainkaan niin perusteellisia perinnetalletuksia kuin Ruijasta, sillä ilman tietoja ja ilman esinelöytöjä paikkojen seitoudesta ei pääse selvyyteen.

Oli lähdön kannalta terapeuttista puhua J:n kanssa, joka on reissannut ristiin rastiin pitkin pohjolaa. Tuli ihan sellainen tunne, että on sitä ennenkin tehty ja että en minä nyt ole tekemässä mitään lopullista eroa. Ja tunturin rinteellä, kun jaloissa tuntuva jomotus lakkasi ja värit maisemassa kirkastuivat, tajusin, ainakin hetkellisesti, olevani kotona maailmassa. Ei se mitään tee että lähden lukuvuodeksi pois, eikä sekään vaikka jäisin sinne toiselle puolelle arktista, sillä nämä tunturit pysyvät olemassa. Ne ovat olleet tässä ennen minua ja ne tulevat olemaan myös minun jälkeeni. On lohdullista tietää että ainakin ne pysyvät suunnilleen muuttumattomina, vaikka kaikki muu elämässäni, ihmissuhteissani ja ajatuksissani muuttuisikin.