Mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä?

Tänään sitten iskee viime hetken ahdistus ja epävarmuus. Mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä? Kuinka minä pärjään tuolla suuressa maailmassa aivan yksinäni? En tiedä mikä voisi enää olla pielessä, mutta jotenkin minusta tuntuu että olen unohtanut jotakin oleellista. Mutta en keksi mitään järjellistä pelon aihetta, sillä onhan minulla 1) passi, 2) viisumi ja 3) matkavakuutus. Yritän ajatella että voin vain heittäytyä matkaan ja antaa asioiden lutviutua sitä mukaa kun ne tulevat vastaan, mutta on se vaan vaikeaa kun on ensimmäistä kertaa lähdössä maailmalle.

Viime päivät ovat menneet tiiviisti muuttopuuhissa. Olen asunut entisessä asunnossani yli kolme vuotta ja yllättävän paljon kaikkea oli ehtinyt kertyä nurkkiin lojumaan. Koetin olla suruton ja heittää tarpeettomimpia tavaroita roskiin, mutta en oikein kai osannut sillä muuttolaatikoista kertyi silti järjetön kasa täynnä kaikkea krääsää. Siellä on sitten ammoin lahjaksi saatuja kynttilöitä, joita en raaski heittää pois (sillä voihan niitä joskus haluta poltaa), menneiden retkien mustavalkokarttoja ja lukematon määrä kaiken maailman rasioita, purnukoita ja laatikoita täynnä mitä kummallisempaa roinaa mistä en vain voi hankkiutua eroon.

Olisi ollut kaukonäköistä heittää turhaa pois, mutta kai tässä ollaan silti sen verran laman lapsia ja hyvän kotikasvatuksen saaneita, että hyvän raaka-aineen poisheittäminen tuntuu syntiseltä. Tunnen ihan jatkavani pihistelyn kunniakkaita perinteitä, kun tunnen pistoksia heittäessäni ihan hyvää kangasta pois, tai jotain romua, sillä kyllähän siitäkin voisi tehdä vielä jotakin käyttökelpoista! Muistelen kuulleeni että isomummoni jäämistöstä löytyi muun muassa säkillinen siististi rullalle käärittyjä, rikkinäisiä sukkahousuja ja kaikkea muuta sellaista jätettä, jota vain pula-ajan nähnyt ihminen voi vinttikomeroonsa kiikuttaa. Sanottakoon vielä että minä onnistuin heittämään pois muun muassa vanhat housut, rikkinäisen näppäimistön ja muuta sellaista. Koska ei tuollaisella kukaan koskaan mitään tee, vaan kaikki ajatukset siitä että kyllähän niistä vielä jotain voisi askarrella, ovat itsepetosta.

Olen myös tavannut paljon ystäviä, kavereita ja tuttavia viime aikoina. On ollut mukavaa kun on voinut käyttää lähtöä tekosyynä tavata myös ihmisiä, joihin ei niin paljoa tule pidettyä yhteyttä. Helppo keskustelunavaus. Ystävien seuraa on myös osannut arvostaa uudella tavalla koska tiedossa kuitenkin on noin yhdeksän kuukauden mittainen tauko. Tulee mahdollisesti tekemään tiukkaa kun ei voi nähdä tiettyjä ihmisiä eikä tehdä tiettyjä asioita heidän kanssaan. Toisaalta uskon että elämääni tulee heti maanantaista lähtien niin paljon kaikkea uutta, ettei ikävä kertakaikkiaan ehdi paisua kohtuuttomaksi.

Odotan kyllä huomista lähtöä innolla. Ja olen kauhuissani.