Matkakertomukseni saa vihdoin jatkoa, vaikka yksityiskohdat ovat jo hämärtyneet muistissa. Elämä on ollut hyvin hektistä paluun jälkeen ja esseemäärä ja ajanpuute kumuloituivat niin, että jouduin kirjoittamaan eräänkin 20 sivun paperin kahdessa päivässä. Nyt on joka tapauksessa kesä ja lämmintä. Aikaakin on hieman enemmän.
Taisin jäädä viime kertomuksessani junamatkaan punapuuvuoriston läpi. Saavuimme johonkin länsirannikon pikkukaupunkiin yöllä ja meidät haettiin asemalta Medfordiin, josta jatkoimme seuraavana päivänä matkaa kohti San Fransiscoa. Oregon-California -väli Redwood Highwayta pitkin oli kaunis ja pysähdyimme jossain Pohjois-Californian rannikolla uimassa.
En ole ennen uinut valtameressä ja kokemus oli melkoinen. Kun tulimme rannalle, ensimmäinen asia minkä huomasin, oli tajunnan valtaava ääni. Aaltojen iskeytyminen rantaan aiheutti meditatiivisesti toistuvan huminan, jossa oli hienoisia aaltojen voimakkuuden aiheuttamia variaatioita. Mitä lähemmäksi tulin, sitä selkeämmin erottuvaksi äänet kävivät. Veden rajassa helisi kun aalto vetäytyi kuljettaen mukanaan pieniä kiviä jotka iskeytyivät toisiaan vasten. Veteen menokin oli kokemus. En ollut tajunnut miten voimakkaita valtameren aallot oikeastaan ovat. Ne olivat välillä pieniä ja välillä suuria ja ne suuret veivät jalat alta, pudottivat minut polvilleni ja olivat viedä mukanaan. Vesi oli niin kylmää, että luovutin ehkä kymmenisen minuutin jälkeen kun jalkani alkoivat mennä tunnottomiksi. Mutta oli se sen arvoista!
Siellä lähellä oli luontopolku, Fern Canyon joka oli punapuumetsän keskellä oleva kanjoni jossa sai vähän paremman käsityksen siitä miten valtavia puut oikeastaan olivat kun niiden päällä saattoi kiipeillä ja kaatuneet puut ulottuivat koko kanjonin läpi. Harmi ettei näky välittynyt kuviin.
San Fransiscosta ei ole paljoa sanottavaa. Anchoragen tulivuorenpurkauksesta johtuneen viivästyksen takia menetimme pari matkapäivää ja aika San Fransiscossa kutistui yhteen iltaan jona ajoimme Golden Gaten läpi ja kävelimme Fisherman's Wharfilla ja ajoimme sen hullun, mutkikkaan tien. Kaupunki näytti todella hienolta ja olisi ollut mukavaa tutustua siihen paremmin. Fisherman's Wharf oli turistirysä, mutta Pier 39 oli näkemisen arvoinen. Se on alue jonne merileijonat kerääntyvät syystä tai toisesta hengaamaan ja köllöttelemään laiturien päällä.
Suurimmaksi seikkailuksi osoittautui liftausmatka takaisin Medfordista Seatteleen, josta kone takaisin Ancorageen lähti. Lähdimme Medfordista aikaisin aamulla ja meillä oli onni päästä rekan, joka oli menossa Portlandin eteläpuolelle, kyytiin. Rekkaa ohjasi mies, joka oli tullut poikasena Meksikosta rajan yli tekemään töitä hedelmätarhoilla. Sittemmin hän oli alkanut rekkayrittäjäksi ja selvästi rakasti työtään. Rahtiverkosto joka kuljettaa aarreita ja kalleuksia läpi Amerikkojen on ihan uskomaton, Rudyn puheista päätellen. Hän oli käynyt kaikissa osavaltioissa rahtimatkoillaan ja monissa paikoissa Kanadaakin.
Portlandissa meidän onnemme loppui. Pääsimme jonnekin kaupungin pohjoispuolelle, mutta sitten seisoimmekin tuntikausia tienvierellä, mutta kukaan ei pysähtynyt. Kun alkoi tulla pimeä, päätimme lähteä etsimään ravintolaa ja yöpaikkaa, mutta päädyimme baariin missä tapasimme mukavia ihmisiä. Kuvassa on Astrid ja hänen poikaystävänsä ja vihko, johon minä yritin selittää suomenkielen astevaihtelua ja taivutusmuotoja.
Nukuimme motellissa joka näytti siltä kuin se olisi suoraan jonkun Quentin Tarantinon leffan lavasteista ja jatkoimme seuraavana päivänä liftaamista hieman viisaampina (kannatti mennä baariin!). Sen sijaan että olisimme jääneet keskustan off-rapeille, menimme bussilla niin pitkälle pohjoiseen kuin pääsee ja yritimme uudestaan. Parin tunnin liftaamisen kuluttua pieni henkilöauto pysähtyi. Sitä ajoi pieni brassinainen joka puhui paljon, jolla oli hyvä ote elämään ja joka oli menossa suoraan Seattleen. Hän oli tarjosi meille yöpaikan, päivällisen ja viinipullon, näytti meille Seattlen nähtävyydet joita emme olleet huomanneet menomatkalla ja heitti meidät aamulla vielä lentokentälle.
Kaikenkaikkiaan reissussa näki ja oppi paljon. Olen tyytyväinen ettei tullut vain lennettyä kaupunkiin X ja pööpöiltyä ympäriinsä kunnes jalkoja särkee, vaan että näin oikeastaan todella pitkän pätkän länsirannikkoa, jonne nyt mahtuu kaikenlaista kuten arvata saattaa. Oli myös hyvä tavata kaikenlaisia ihmisiä matkan varrella. Jotkut olivat kauniita, jotkut rumia, jotkut töykeitä, useimmat ystävällisiä ja se brassi nyt oli vain ihan uskomaton. Jos voisin toivoa jotain, toivoisin ehkä että voisin oppia suhtautumaan ihmisiin yhtä välittömästi kuin hän.
Havaintoja: Ei ole totta että Jenkit pitäisivät aina kenkiä jalassa sisällä, enkä nähnyt kovin montaa todella lihavaa ihmistä. Sen sijaan suurimmalla osalla oli valkaistut hampaat ja leveät hymyt. Ai niin, kaikki ajavat katumaastureita etelässäkin ja nukuin yhden yön ihan järkyttävän kokoisessa talossa jossa kaikki huoneet olivat valehtelematta suurempia kuin normaali kaksio Helsingissä.
