Jenkkiruoka pelottaa.

Ruoka on alkanut vakavissaan huolestuttaa minua. Ainoa asia mitä täällä on mukava syödä on hirven-, karhun-, ja karibun liha mitä aina joskus saa joiltain metsästäjätutuilta.

Eilen löysin kaapin päältä ammoin ostamaani leipää tiiviisti suljetussa muovipussissa. Suomessa olisi voinut odottaa näkevänsä taiteellisen värisen homeviljelmän mutta tämä leipä oli edelleen pehmeää ja homeetonta. Jos en olisi tiennyt kuinka vanhaa se on, olisin laittanut voita päälle ja syönyt suihini. En tajua. Täällä leipä säilyy vaikka kuinka kauan, maito ei vanhene koskaan ja mistä sitä tietää mitä kaikkea juomavedessä on.. Puuh. Jos en muusta syystä odota kotiin pääsyä niin ruoan takia.

Sitten vähän patriotismia lähestyvän Forth of July:n kunniaksi. Lähden sukulaisten luokse Minnesotaan viettämään itsenäisyyspäivää.

Sinne ja takaisin -- punapuita ja liftausseikkailu

Matkakertomukseni saa vihdoin jatkoa, vaikka yksityiskohdat ovat jo hämärtyneet muistissa. Elämä on ollut hyvin hektistä paluun jälkeen ja esseemäärä ja ajanpuute kumuloituivat niin, että jouduin kirjoittamaan eräänkin 20 sivun paperin kahdessa päivässä. Nyt on joka tapauksessa kesä ja lämmintä. Aikaakin on hieman enemmän.

Taisin jäädä viime kertomuksessani junamatkaan punapuuvuoriston läpi. Saavuimme johonkin länsirannikon pikkukaupunkiin yöllä ja meidät haettiin asemalta Medfordiin, josta jatkoimme seuraavana päivänä matkaa kohti San Fransiscoa. Oregon-California -väli Redwood Highwayta pitkin oli kaunis ja pysähdyimme jossain Pohjois-Californian rannikolla uimassa.

En ole ennen uinut valtameressä ja kokemus oli melkoinen. Kun tulimme rannalle, ensimmäinen asia minkä huomasin, oli tajunnan valtaava ääni. Aaltojen iskeytyminen rantaan aiheutti meditatiivisesti toistuvan huminan, jossa oli hienoisia aaltojen voimakkuuden aiheuttamia variaatioita. Mitä lähemmäksi tulin, sitä selkeämmin erottuvaksi äänet kävivät. Veden rajassa helisi kun aalto vetäytyi kuljettaen mukanaan pieniä kiviä jotka iskeytyivät toisiaan vasten. Veteen menokin oli kokemus. En ollut tajunnut miten voimakkaita valtameren aallot oikeastaan ovat. Ne olivat välillä pieniä ja välillä suuria ja ne suuret veivät jalat alta, pudottivat minut polvilleni ja olivat viedä mukanaan. Vesi oli niin kylmää, että luovutin ehkä kymmenisen minuutin jälkeen kun jalkani alkoivat mennä tunnottomiksi. Mutta oli se sen arvoista!

Siellä lähellä oli luontopolku, Fern Canyon joka oli punapuumetsän keskellä oleva kanjoni jossa sai vähän paremman käsityksen siitä miten valtavia puut oikeastaan olivat kun niiden päällä saattoi kiipeillä ja kaatuneet puut ulottuivat koko kanjonin läpi. Harmi ettei näky välittynyt kuviin.

San Fransiscosta ei ole paljoa sanottavaa. Anchoragen tulivuorenpurkauksesta johtuneen viivästyksen takia menetimme pari matkapäivää ja aika San Fransiscossa kutistui yhteen iltaan jona ajoimme Golden Gaten läpi ja kävelimme Fisherman's Wharfilla ja ajoimme sen hullun, mutkikkaan tien. Kaupunki näytti todella hienolta ja olisi ollut mukavaa tutustua siihen paremmin. Fisherman's Wharf oli turistirysä, mutta Pier 39 oli näkemisen arvoinen. Se on alue jonne merileijonat kerääntyvät syystä tai toisesta hengaamaan ja köllöttelemään laiturien päällä.

Suurimmaksi seikkailuksi osoittautui liftausmatka takaisin Medfordista Seatteleen, josta kone takaisin Ancorageen lähti. Lähdimme Medfordista aikaisin aamulla ja meillä oli onni päästä rekan, joka oli menossa Portlandin eteläpuolelle, kyytiin. Rekkaa ohjasi mies, joka oli tullut poikasena Meksikosta rajan yli tekemään töitä hedelmätarhoilla. Sittemmin hän oli alkanut rekkayrittäjäksi ja selvästi rakasti työtään. Rahtiverkosto joka kuljettaa aarreita ja kalleuksia läpi Amerikkojen on ihan uskomaton, Rudyn puheista päätellen. Hän oli käynyt kaikissa osavaltioissa rahtimatkoillaan ja monissa paikoissa Kanadaakin.

Portlandissa meidän onnemme loppui. Pääsimme jonnekin kaupungin pohjoispuolelle, mutta sitten seisoimmekin tuntikausia tienvierellä, mutta kukaan ei pysähtynyt. Kun alkoi tulla pimeä, päätimme lähteä etsimään ravintolaa ja yöpaikkaa, mutta päädyimme baariin missä tapasimme mukavia ihmisiä. Kuvassa on Astrid ja hänen poikaystävänsä ja vihko, johon minä yritin selittää suomenkielen astevaihtelua ja taivutusmuotoja.

Nukuimme motellissa joka näytti siltä kuin se olisi suoraan jonkun Quentin Tarantinon leffan lavasteista ja jatkoimme seuraavana päivänä liftaamista hieman viisaampina (kannatti mennä baariin!). Sen sijaan että olisimme jääneet keskustan off-rapeille, menimme bussilla niin pitkälle pohjoiseen kuin pääsee ja yritimme uudestaan. Parin tunnin liftaamisen kuluttua pieni henkilöauto pysähtyi. Sitä ajoi pieni brassinainen joka puhui paljon, jolla oli hyvä ote elämään ja joka oli menossa suoraan Seattleen. Hän oli tarjosi meille yöpaikan, päivällisen ja viinipullon, näytti meille Seattlen nähtävyydet joita emme olleet huomanneet menomatkalla ja heitti meidät aamulla vielä lentokentälle.

Kaikenkaikkiaan reissussa näki ja oppi paljon. Olen tyytyväinen ettei tullut vain lennettyä kaupunkiin X ja pööpöiltyä ympäriinsä kunnes jalkoja särkee, vaan että näin oikeastaan todella pitkän pätkän länsirannikkoa, jonne nyt mahtuu kaikenlaista kuten arvata saattaa. Oli myös hyvä tavata kaikenlaisia ihmisiä matkan varrella. Jotkut olivat kauniita, jotkut rumia, jotkut töykeitä, useimmat ystävällisiä ja se brassi nyt oli vain ihan uskomaton. Jos voisin toivoa jotain, toivoisin ehkä että voisin oppia suhtautumaan ihmisiin yhtä välittömästi kuin hän.

Havaintoja: Ei ole totta että Jenkit pitäisivät aina kenkiä jalassa sisällä, enkä nähnyt kovin montaa todella lihavaa ihmistä. Sen sijaan suurimmalla osalla oli valkaistut hampaat ja leveät hymyt. Ai niin, kaikki ajavat katumaastureita etelässäkin ja nukuin yhden yön ihan järkyttävän kokoisessa talossa jossa kaikki huoneet olivat valehtelematta suurempia kuin normaali kaksio Helsingissä.

Sinne ja takaisin -- San Fransiskoon

Tein reissun Fairbanksista Seattleen, Seattlesta Portlandiin, Medfordiin, San Fransiskoon ja taas takaisin. Kuvat ja lyhyet selostukset ovat matkan varrelta, mutta kokonaista selontekoa en jaksa alkaa kirjoittamaan, kun on kaksi viikkoa koulua aikaa. Vähääkään kunnianhimoisemman matkakertomuksen kirjoittamiseen menisi paljon paljon aikaa, eikä minulla ole moista. En tiedä teistä, mutta minä en ole lukenut kovin montaa matkakertomusta joista jaksaisin kiinnostua. Tässä kuitenkin yksi hyvä, joskin jo vähän vanhempi: http://www.angelfire.com/extreme4/kiddofspeed/chapter1.html

Turistikuva. Näimme Seattlen melko pikaisesti, mutta lauantai-iltainen kävelymme -- epätoivoisesti hostellia etsimässä -- teki lähtemättömän vaikutuksen. Kaikkialla tuoksui kevät ja baareissa oli livemusiikkia ja onnellisessa humalassa olevia ihmisiä. Seuraavana päivänä ostimme vege-hotdogit, kävelimme ympäriinsä, ja jatkoimme bussilla Portlandiin.


Vessanseinäkirjoitusfaneille terveisiä Cafe Bauhausista:



Portlandissa oli hieno co-op kauppa
josta ostimme hyvin tuoreita vihanneksia (jotain mitä AK:sta ei löydy) ja pullon paikallista viiniä. Tuli hyvä iltapala.




Portlandista jatkoimme junalla johonkin paikkaan joka oli niin tylsän ja tasaisen näköinen etten muista edes sen nimeä.

Maisemat olivat huikaisevia kun juna kulki iltahämärässä vuoriston halki. Siellä satoi lunta ja sain jonkinlaisen käsityksen punapuista.

Juna on ehdottomasti hieno tapa matkustaa. Maisemat vilisevät silmissä, jalkatilaa riittää ja kanssamatkustajat ovat usein aika tapauksia.





Maisema tosin näytti liian usein tältä. Avohakkuita oli paljon ja radanvarsi oli paikoitellen täynnä jättiläismäisistä puista koostuvia runkokasoja.

On ajoittain hyvin surullinen ajatus, että ihmislaji on levittäytynyt niin laajalle alueelle, terrorisoiden muuta luontoa. Miksi ihmeessä ihmiset eivät nyt vain tajua ettei nykyinen meininki voi jatkua?

Kuvapäivitys: Helmikuun viikonloput

Epätarkahko panorama Sauna Sundaysta. Monet ihmiset täällä asuvat tällaisissa cabineissa, pienissä hirsituvissa, joita kai pidetään hyvin Alaskalaisina.


Kanada-USA suhteet, kuvassa Leigh ja Tyler. Adan ja Tylerin piti mennä naimisiin, jotta Tyler pääsisi Kanadasta takaisin Alaskaan kun Adalla alkoi koulu. Eivät viranomaiset uskoneet ettei Tyler ole tulossa Kanadasta vain hyväksikäyttämään USAn erinomaisia sosiaaliturva ja terveyspalveluja. Juhlistimme viranomaisten periksiantamattomuutta.


Sitten olen käynyt katsomassa muutamia paikallisten bändien keikkoja. Kuvassa on kansainväliset ystäväni Pauline ja Josh, joihin tutustuin joskus viime syksyn international-tapahtumissa.
Baari, Marlin on lisäksi ehkä viihtyisin missä olen koskaan ollut. Se on hieman kulahtanut ja kotikutoinen, mutta siellä on groovia musiikkia, paljon mukavia ihmisiä ja lähes täysi vapaus ulkonäköpaineista. Se on ehkä ainoa paikka missä voi tanssia bunny bootsit jalassa ilman että kukaan katsoo hitaasti.

Elämä ilman kännykkää on mahdollista!

Tajusin tuossa vähän aikaa sitten, että olen elänyt pian puoli vuotta ilman kännykkää. Tai oikeastaan lähes ilman kännykkää, sillä minun vanha, väärillä taajuuksilla operoiva nokialaiseni palvelee herätyskellona. Minulla ei siis ole käytössä sitä pientä, taskuun mahtuvaa kapistusta, jota ilman en ajatellut voivani elää kun asuin Suomessa. Ja ihan hyvin menee! Vastoin pahimpia pelkojani minä en ole erakoitunut, tapaan silti kavereita ja elämä on muutenkin aika hyvälaatuista. Minulla ei ole epävarma olo kun olen jossakin ilman puhelinta (jos vaikka jotain sattuu!), eikä minusta myöskään enään tunnu siltä kuin jotain hyvin oleellista puuttuisi.

Oikeastaan on helpottavaa kun ei koko ajan tarvitse huolehtia jäikö puhelimeen äänet päälle luennoilla, eikä tarvitse myöskään käydä maratonpuheluita bussissa. Lisäksi kaverit ovat tapaamisten suhteen paljon täsmällisempiä nyt kun ei ole mahdollista soittaa samalla sekunnilla kun meidän piti tavata paikassa X ja selittää että, “Sori kun kulkuneuvo X on vähän myöhässä. Oon siellä viiden minuutin päästä”. Kukaan ei myöskään valita että minua olisi mahdotonta tavoittaa, sillä sähköposti ja Facebook pitävät huolta päivittäisistä yhteyksistä. Minusta tuntuu vapaalta kun kukaan ei saa minua helposti ja kätevästi kiinni, eikä kukaan myöskään odota minun olevan koko ajan tavoitettavissa.

Toisaalta taas minulla on sellainen olo kuin ehkä jäisin jostain paitsi kun en istu koko päivää kotona (meillä ei ole puhelinvastaajaa). Ja jos odotan puhelua, ei tunnu järkevältä poistua talosta. Tänään esimerkiksi tajuan paljon paremmin miten murphylaisittain tehokkailta vanhat puolimaagiset temput, kuten “Jos odotat puhelua, mene kylpyyn”, voivat tuntua. Tavallaan odotettu puhelinsoitto on ilman kännykän suomia mahdollisuuksia siis ambivalentilla tavalla sekä miellyttävä, että epämiellyttävä tapahtuma, jos kylpykikka on käytössä.

Niinpä. Ottamalla kännykän mukaan kylpyhuoneeseen välttää sen ikävän tunteen kun täytyy kiireellä nousta lämpimällä vedestä, etsiä pyyhe, ja juosta viluisena puhelimeen jonka toisessa päässä on vielä huonolla tuurilla joku joka haluaa puhua pitkään. Sitten kun puhelu loppuu, on kylpyvaahto laskeutunut, vesi jäähtynyt ja muutenkin mahdollisuus rentouttavaan kylpyyn on ohi.

Magian on määritelty olevan “supranormaalien olentojen, voimien ja vaikutusten valvontaan, hallintaan ja pakottamiseen perustuva menettelytekniikka”. Perinteisesti etnografit ovat erottaneet magiasta neljänlaista ajattelua: 1) Similia similibus: sama aiheuttaa samaa; 2) “Mikä tapahtuu kuvalle, tapahtuu kuvatulle”; 3) "kerran kosketuksissa olleilla on jatkuva yhteys", sekä 4) Pars pro toto: "osa edustaa kokonaisuutta".

Minusta tuollainen kylpy-puhelu -ajattelu vaikuttaa magialta, sillä siinähän tehdään jotakin (mennään kylpyyn), minkä puolestaan pitäisi edesauttaa vaikutuksen ilmenemistä (puhelin soi), ilman että näillä kahdella asialla on ilmeistä kausaalista suhdetta toisiinsa. Ehkä Murphyn lakeja mukaileva magia edustaa viidettä periaatetta, joka on “epäonnekas tapahtuma tapahtuu varmemmin kuin onnekas”. Mutta nyt ollaan jo sivuraiteilla..

Tahdon kuitenkin sanoa teille, modernin teknologian orjat, että elämä ilman kännykkää on mahdollista (tosin, elämä ilman irkkiä, feisbuukkia ja sähköpostia ei edelleenkään).

Talviunia

Koulu alkoi tänään ja minun talviuneni toivottavasti ovat ohi. Olen tosiaan lomalla lähinnä nukkunut, tehnyt töitä nelisen tuntia päivässä ja irkannut, joten elämä on ollut hiljaisehkoa ja kapeaa. Mutta kai se oli tarpeen. Minä luulen että talvihorros on osa luontaisia prosesseja pohjoisilla alueilla, eikä ihmisen normaalisti kuulukaan olla koko aikaa täydessä vauhdissa. Historiallisesti talvella ei ole ollut paljoa elinkeinoihin liittyvää tekemistä, sillä yleensä saalis ei ole liikkunut ja meri on ollut jäässä. Täällä päin maailmaa keskitalvi on ollut levon aikaa jolloin on korjattu tavaroita ja keskitytty seremonialliseen elämään juhlineen ja hauskanpitoineen. Niinpä minäkin olen nukkunut surutta omaa talviuntani.

Sitä aina odottaa lomaa kun sitten muka ehtii tehdä niin paljon kaikkia asioita mitä ei muuten ole ehtinyt. Mutta ei se koskaan mene niin – ainakaan minulla. Minun piti tällä lomalla lukea paikan teoriaa koskevia kirjoja, USA:laista kaunokirjallisuutta ja sellaista, kun ei ollut mitään koulukiireitä. Todellisuus on toista: enimmäkseen sitä sitten kuitenkin vain lepäili, vähän jotain lueskeli ja venyi nurkissa. Mutta hah! En jaksa kantaa asiasta syyllisyyttä, sillä onpahan sitten stressitön ja levännyt olo kun on taas kevät, ja aika saada aikaan.

Olen miettinyt että ehkä hankin kirkasvalolampun kun palaan Helsinkiin/Suomeen/asetun pysyvästi asumaan jonnekin, mutta kyllä se jotenkin tuntuu huijaukselta. Minä haluaisin vähän vastustaa tehokkuusajattelua. Minusta on luonnollista levätä keskitalvella kun on kaamos ja kylmä, sillä niin se vaan menee. Ei siihen väsymykseen tarvi masennuslääkkeitä, ei alkoholia, ei kirkasvalolamppuja, saati sitten multivitaa tai muuta humpuketta. Eikä ainakaan kannata tuntea syyllisyyttä vetämättömästä olosta, sillä on normaalia olla tehoton ja laiska jos aurinko ei nouse. Yhtä vähän kesällä kannattaa syödä unilääkkeitä kun ei nukuta, sillä pohjoisilla alueilla kesämania lienee yhtä tavallinen ilmiö kuin kaamosväsymys, eikä siinä ole mitään lääketieteellistä ihmettä. Haluaisin vain yrittää hiljalleen hyväksyä luonnolliset rytmit ja viisveisata yhteiskunnalle joka kai haluaisi minun aina vaan antavan 110% itsestäni.

Kesä on yksi asia, mistä täällä on puhuttu viime viikkoina hämmästyttävän paljon. Olen kuullut lukemattomia kertoja että Alaskan kesä tekee talvesta kestämisen arvoisen. Minä olen iloinen että kaiketi jään tänne jotta voin kokea sen kaiken. Täällä ei kuulemma kesällä nukuta, vaan hillutaan bluegrass-festareilla yökaudet sillä aurinko ei laske, ja mennään väsyneinä mutta onnellisina töihin. Sitten kalastellaan ja lasketaan kanooteilla jokia. Ihmiset tulevat ulos kuoristaan ja kesäkuukaudet tuntuvat yhdeltä juhlalta. Mutta niinhän se on Helsingissäkin. Kesäöinä kun kärsii unettomuudesta, huomaa että kaupunki on täynnä elämää vuorokauden ympäri. Puistoissa on aina ihmisiä: aina joku on kävelemässä jonnekin ja keskimäärin kun kohtaa toisen ihmisen kello viiden aikaan Esplanadilla, sillä toisella on onnellinen hymy kasvoilla. Ehkä kesäekstaasi on jotenkin yhteistä pohjoisille alueille?

Mutta nyt on vihdoin aika unohtaa talviunet ja suuntautua taas työntekoon. Tänään, luentojen ensimäisenä päivänä, Ting-room oli täynnä Norther Studies opiskelijoita, mikä on varma kevään merkki. Istuin siellä hyvän tovin ennen tuntien alkua ja vaihdoin kuulumisia muiden kanssa. Osalla oli ollut todella mukavat lomat lämpimissä osavaltioissa ja osa taas oli sinnitellyt Alaskassa. Olin myös iloinen kun Taty tuli takaisin viime viikon perjantaina. Lily, kiinalainen kämppikseni, on ollut oikein hyvää seuraa, mutta silti on mukavaa että talossa on enemmän elämää. Kävimme Tatyn ja Bethin kanssa viime perjantaina ihan ravintolassa syömässä, vaihtamassa lomakuulumisia ja juomassa margaritoja. Heillä on ilmeisesti ollut tapana laittaa perjantaisin hyvää ruokaa, rentoutua ja tehdä jotain kivaa.

Meille on samoja kurssejakin tiedossa. Dr. Koester pitää kurssin Northern Atlantic Cultures, mikä ei sinänsä ehkä kuulosta mitenkään tajuntaaräjäyttävältä, mutta Koester on kuulemma todella hyvä ja inspiroiva opettaja. Sen lisäksi minulla on History of Modern Scandinavia, joka otin kun opettaja niin kauniisti pyysi suomalaisvahvistusta. En aluksi ollut kovin innoissani kurssista kun ajattelin sen olevan jotain tyyliin “kaikki pohjoismaiden sotahistoriasta” mutta nyt kun olen ollut yksillä luennoilla, se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Me luemme lähinnä aatehistorian yleislinjoja (kaiketi) ja sen lisäksi pohjoismaista kirjallisuutta. Muun muassa Aleksis Kiven Heath Cobblers on lukulistalla. Eniten ehkä odotan Mike Koskey pitämää kurssia Traditional Ecological Knowledge, sillä ehkä sen seurauksena opin enemmän erilaisista tavoista hahmottaa maailmaa. Mike Koskey vaikutti jopa jotenkin innostuneelta puhuessaan kurssista, mikä lupaa hyvää.

Ataat on myös päässyt takaisin kylästään ja hänellä oli kuulemma ollut rentouttava loma. Heidän kylässään oli tuullut niin kovasti että bussi oli luisunut sen voimasta pois tieltä.

Äärilämpötiloista.

Tämä teksti on kirjoitettu jo viime perjantaina, mutta Blogger bugitti ja sitten tulikin jo kiire muualle, joten en jaksanut jäädä tappelemaan.

Aika vierii nopeasti kuin tiiliskivet—ei siis kovin nopeasti. Uudesta vuodesta alkanut kireä pakkanen ei ota hellittääkseen ja kaikki toiminta on jäissä. Ihan kuin täällä odotettaisiin kevättä ja lämpimämpiä säitä. Kampus on ollut keskimäärin tyhjä ja hiljainen, mutta tänään tapasin kirjastomatkallani 3 tuttua jotka olivat varmaankin auringonpaisteen ja lämpimän sään takia uskaltautuneet ulos. Tänään on ollut vain -40C pakkasta ja se tuntuu jo aika lämpimältä(!). Jopa korpit ovat tänään jaksaneet kiekkua ympäriinsä ja lisäksi näin tikan, jonka merkistä en tarkemmin uskalla sanoa mitään.

Matka Eagleen meni kuitenkin puihin.Meidän oli tarkoitus lentää sinne kuusipaikkaisella pienkoneella ensi viikon alussa, mutta Eaglepa on kärsinyt -55 F pakkasista ja – ei mitenkään yllättäen — kyläläiset ovat pysytelleet kotosalla. Kylän toimistossa on kuulemma “ainoastaan” -5F pakkasta lämmityksestä huolimatta eikä kukaan ole ollut vastaamassa puheluihin ja soittopyyntöihin. Olen lievästi pettynyt, sillä olisi ollut oikein hauska parantaa alkavaa mökkihöperyyttä ja nähdä muutakin Alaskaa kuin tämä Fairbanks. Mutta kyllä me vielä Eagleen pääsemme. Ehkä jo ennen kuin koulut jälleen alkavat. Säävarauksella tosin tälläkin kertaa.

Minä olen lähinnä nukkunut ja tehnyt töitä. Olen vakuuttunut siitä että joku esivanhemmistani oli karhu. Nukun, teen töitä, otan torkut, teen vähän lisää töitä, katson leffoja. Siinä se enimmäkseen, paitsi että on minulla satunnasta sosiaalista elämääkin. Eräs verrattain uusi ystäväni (El J.) järjestää viikottain Sauna-Sundayn, lämmittäen pienen ja itserakennetun saunan. Sauna on siis perustoiltaan hyvin tiivistetty vaja, jossa on laverit kahdessa kerroksessa. Se lämmitetään tavallisella kamiinalla kuumaksi ja levylle laitetaan iso kattilallinen vettä jotta ilma pysyy kosteana. Toimii aivan yllättävän hyvin ja löylyä riittää! Pitäisi dokumentoida systeemi paremmin, sillä minusta tuon saunan löylyt ovat ehdottomasti yhdet parhaista missä olen koskaan ollut.

T. kertoi että jollakin vanhalla suomalaissiirtolaisella on myös täällä sauna, joka on samalla epävirallinen suomalaisen kulttuurin keskus Fairbanksissa. Olisi tavallaan hauska käydä siellä, sillä minua on alkanut kiinnostaa mitä jää jäljelle kun suomalainen identiteetti hioutuu ja rapautuu ajan myötä pelkiksi ydinpalikoikseen. Minusta näyttää siltä että sauna on yksi niistä elementeistä jotka pysyvät ja pitävät etnistä identiteettiä yllä.

(Yllä oleva kuva on maisema kampukselta Fairbanksin kaupunkiin päin, neljänkymmenen asteen pakkasessa. Huomatkaa jääsumu. Ei lennä koneet ei.)