Uutisia

Eilen illalla erehdyin avaamaan television. Kanava oli Alaska One ja illan puheenaiheena koko kansakuntaa kohauttanut varapresidentinvalinta. Tarina siis menee niin, että pari päivää Obaman liikuttavan puheen jälkeen McCain ilmoitti ottavansa varapresidentikseen nuorehkon naisen joka oli muutaman vuoden toiminut Alaskan kuvernöörinä. Valinta oli sikäli mielenkiintoinen, että Sarah Palin on melko kokematon poliittisella areenalla ja, mikäli McCain valitaan, kirjaimellisesti sydämenlyönnin päässä presidenttiydestä. Minusta nuorehko naisihminen kuulosti alkuunsa ihan hyvältä, mutta sitten selvisi, miten republikaani hän oikeastaan onkaan: evankelinen kristitty, pro-life, sotilaan äiti ja kerta kaikkinen patakonservatiivi.

No. Yleisemmällä tasolla vaikutti siltä että kyseessä on suuri sirkus, jossa ulkonäkö, uskottavuus sekä retoriset taidot ratkaisevat enemmän kuin aikaansaavuus ja hyvä tahto. Jenkkiliput liehuivat, kansanjoukot hurrasivat ja pidettiin koskettavia puheita, jotka olivat niin uplifting, että oksat pois. Hurmaavin voittaa, ihan kuin beebeessäkin. Mutta mahtaakohan sillä olla paljoa väliä, kuka siellä tanssivaa karhua esittää, sillä todellinen valta taitaa olla jo muualla.

Alaska One ei ole mainostelevisiokanava, vaan sitä sponsoroi erilaiset säätiöt, jotka listattiin ohjelman loputtua. Minusta se on ihan asiallista, sillä siten voidaan välttää pohdinnat siitä, kuka kaikkea rahoittaa, eikä korruptiolle ehkä ole niin paljoa tilaa. Alaska Onen omat mainokset piirsivät katsojan eteen kuvan jenkeistä urheana, ylpeänä ja individualistisena pioneerikansana, jonka jäsenet pyrkivät korkeimpiin päämääriin, toteutuneeseen ihmisyyteen. Mainos on mielestäni ristiriidassa sen kanssa, mitä olen paikallisista lehdistä ymmärtänyt: ihmiset eivät osaa säästää, eivät syödä terveellisesti, eivätkä oikein olla aktiivisia kansalaisiakaan. Luullakseni totuus on kuitenkin se, että suurin osa tästä porukasta on ihan tavallista, kunnon väkeä, joka ei syyllisty ignoranssiin sen enempää kuin yllä suuriin saavutuksiinkaan.


Mitähän muuta... Huomenna alkaa koululla orientaatiojakso ja pääsen muuttamaan täältä T:n ja J:n luota kampukselle. Kivaa, sillä sitten pääsen kätevämmin pyörällä kaikkialle, vaikka pyörätiet ovat kyllä kauheita, kuten kuvasta näkyy.

Tuntuu että pää hajoaa kun olisi kaikkia mielenkiintoisia kursseja, mutten voi suorittaa kuin murto-osan niistä. Onneksi törmäsimme Janetin kanssa kävelyllä ollessamme johonkin naapuriin, joka vinkkasi että on mahdollista päästä kuunteluoppilaaksi kysymällä. Professorien itsetuntoa kuulemma hivelee kun oppilaat haluavat heidän kursseilleen vaikka eivät suorita niitä ja he antavat luvan luentojen seuraamiseen. Teen siis sen!

P.S. Puhun koko ajan USA:sta ja jenkeistä Amerikan ja amerikkalaisten sijaan siksi, että eräs Chilestä lähtöisin oleva herrasmies huomautti joskus, että hekin siellä etelässä ovat amerikkalaisia. Jos siis tahdotaan puhua eksklusiivisesti pohjois-amerikkalaisesta väestöstä, on parempi valita jokin muu sana, kuin pelkkä amerikkalainen.

En ole liian pitkään aikaan ehtinyt kirjoittamaan ja sillä aikaa elämäni on kääntynyt ympäri. Tästä taitaa siis tulla pitkä postaus kaikesta siitä, mitä on tapahtunut aina siitä lähtien kun istuin lentokoneeseen, päättyen tähän hetkeen, jona istun eräässä Fairbanksilaisessa askarteluhuoneessa kääriytyneenä makuupussiin (koska on aivan pirun kylmä!).

Lennot siis menivät yllättävän hyvin, paitsi että Arlandan lentokentällä huonolla englannilla esitetyt kysymykset siitä, mitä olen menossa USA:han tekemään ja onko kukaan koskenut laukkuihini tai elektroniikkaani, pääsivät yllättämään pahasti. Arlandan jälkeen seuraava pysäkki oli New York, mikä oli pelkän lentokentänkin perusteella aikamoinen kokemus. Terminaalin ikkunasta näkyi pilvenpiirtäjiä ja kauniisti rakennettuja siltoja ja kaikki oli niin suurta ja vierasta, että tajusin vihdoinkin olevani ulkomailla. Maahantuloportti, jossa asiakirjat jälleen tarkastettiin, oli koristeltu jenkkilipuilla ja seinillä oli julisteita jossa korostettiin sitä, että nyt sitä ollaan kotimaan turvallisuuden etuvartiossa. Että on tärkeää vastata kaikkiin typeriin kysymyksiin ja antaa virkamiehille jälleen kerran sormenjäljet ja valokuvat. Huh. Ihme kyllä Anchoragen lentokenttä taisi olla pahempi. Siellä oli julisteita joissa kehotettiin tarkkailemaan kanssamatkustajien outoa käytöstä ja raportoimaan siitä henkilökunnalle. Voimme yhdessä laittaa Isoveljen viralta tarkkailemalla toisiamme.. No, lennot sujuivat kommelluksitta. Oli kuolettavan tylsää ja nukuin melkein koko ajan.

Mukavanoloisessa Anchoragelaisessa hostellissa nukutun yön jälkeen seuraava etappi oli Fairbanks. Janet haki minut lentokentältä ja vei heille. Kävin kävelyllä läheisessä metsikössä ja nukuin monta tuntia. Metsän lajisto on samanlaista kuin Suomessakin, mutta se oli koivikkoa ilman mainittavaa määrää havupuita. Janet kertoi, että metsäpalot tuhoavat usein puustoa täällä Alaskan keskiosissa, joten luulen että koivikko oli kasvanut paloaukealle. Kuusiakin täällä on. Ne ovat samantapaisia kynttiläkuusia kuin lapissa, mikä johtunee siitä ettei täällä päin Alaskaa tuule talvisin juurikaan, vaan lumi pääsee kasaantumaan puiden oksille. Mäntyjä en muista nähneeni montaakaan. Kaikenkaikkiaan Alaskassa on hämmästyttävän samannäköistä kuin Suomessa, vaikka vuoristot (joita Fairbanksiin ei siis ole) muuttavat maiseman samalla hyvin erilaiseksi.

Faibanks vaikuttaa ihan sympaattiselta pieneltä kaupungilta. Kullankaivuuhistoria on hyvin esillä, samoin alkuperäiskulttuurien taide. Eskimoiden suhteen tosin vaikuttaa siltä, että suhtautuminen on täällä samanlaista kuin suomalaisen matkamuistobisneksen suhtautuminen saamelaisiin. Taide ja käsityö ovat hyväksyttyjä osia kulttuuria mutta muusta on turistin vaikea saada tietoa. Tai ehkä kyseessä on näköharha, joka johtuu siitä, että vain taide ja käsityö ovat kaupallisesti hyödynnettävissä. Minä en tiedä paikallisista alkuperäiskulttuureista mitään, mutta yritän tänä syksynä saada ohjelmaani mahtumaan aihetta koskevan antropologian kurssin. Olisi liikaa kaikkea mielenkiintoista luettavaa, mutta liian vähän aikaa ja liian vähän mahdollisuutta.

Fairbanks on yleisilmeeltään täysin erilainen kuin mikään kaupunki joita olen aikaisemmin nähnyt. Se on levinnyt laajalle alueelle ja talot ovat matalia. Värit ovat eriliaisia kuin Suomessa. Ehkä kirkkaampia, vaikka en vielä osaa tarkemmin määritellä mistä se erilaisuus koostuu. Erikoisuutena löysin Chena-joen varrelta hylätyn talon, jonka päätykolmiossa lukee "Masonic Temple". Autoja on kaikkialla, sillä bussit eivät kulje kovin hyvin. Tai sitten bussit eivät kulje kun autoja on kaikkialla.. Bussilinjoja on kuitenkin opittava käyttämään, sillä matkat eri paikkojen välillä ovat paikoitellen liian pitkä jopa pyörälle.



Englannin puhuminen on ollut sekä helppoa että vaikeaa. Helppoa se on yleisesti, mutta Janetin kanssa vaikeaa. Hänen kanssaan en osaa ilmaista itseäni kunnolla, ehkä siksi että yritän aina selittää hänelle asioita, joille minulla ei ole sanoja. Mikä esimerkiksi on puhelinliittymä? Entä lähihoitaja? Hän taas on alkanut selittämään minulle asioita hyvin perinpohjaisesti. Eilen hän luki netistä Bushin vastaisia bumperstickereitä. “Nation unde clod”, “More trees, less Bush” ja niin edelleen. Sitten hän selitti ne minulle aina alkaen kulttuurillisista viittauksista. Tulee hieman tyhmä olo. Pitäisi kertoa, että minulla on paljon populaarikulttuurin luomia representaatioita jenkeistä, kiitos internetin ja televisioviihteen.

Se sentään selvisi miksi Thanksgiving-päivänä syödään aina kalkkunaa. Se oli joku inkkarijuttu.

Mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä?

Tänään sitten iskee viime hetken ahdistus ja epävarmuus. Mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä? Kuinka minä pärjään tuolla suuressa maailmassa aivan yksinäni? En tiedä mikä voisi enää olla pielessä, mutta jotenkin minusta tuntuu että olen unohtanut jotakin oleellista. Mutta en keksi mitään järjellistä pelon aihetta, sillä onhan minulla 1) passi, 2) viisumi ja 3) matkavakuutus. Yritän ajatella että voin vain heittäytyä matkaan ja antaa asioiden lutviutua sitä mukaa kun ne tulevat vastaan, mutta on se vaan vaikeaa kun on ensimmäistä kertaa lähdössä maailmalle.

Viime päivät ovat menneet tiiviisti muuttopuuhissa. Olen asunut entisessä asunnossani yli kolme vuotta ja yllättävän paljon kaikkea oli ehtinyt kertyä nurkkiin lojumaan. Koetin olla suruton ja heittää tarpeettomimpia tavaroita roskiin, mutta en oikein kai osannut sillä muuttolaatikoista kertyi silti järjetön kasa täynnä kaikkea krääsää. Siellä on sitten ammoin lahjaksi saatuja kynttilöitä, joita en raaski heittää pois (sillä voihan niitä joskus haluta poltaa), menneiden retkien mustavalkokarttoja ja lukematon määrä kaiken maailman rasioita, purnukoita ja laatikoita täynnä mitä kummallisempaa roinaa mistä en vain voi hankkiutua eroon.

Olisi ollut kaukonäköistä heittää turhaa pois, mutta kai tässä ollaan silti sen verran laman lapsia ja hyvän kotikasvatuksen saaneita, että hyvän raaka-aineen poisheittäminen tuntuu syntiseltä. Tunnen ihan jatkavani pihistelyn kunniakkaita perinteitä, kun tunnen pistoksia heittäessäni ihan hyvää kangasta pois, tai jotain romua, sillä kyllähän siitäkin voisi tehdä vielä jotakin käyttökelpoista! Muistelen kuulleeni että isomummoni jäämistöstä löytyi muun muassa säkillinen siististi rullalle käärittyjä, rikkinäisiä sukkahousuja ja kaikkea muuta sellaista jätettä, jota vain pula-ajan nähnyt ihminen voi vinttikomeroonsa kiikuttaa. Sanottakoon vielä että minä onnistuin heittämään pois muun muassa vanhat housut, rikkinäisen näppäimistön ja muuta sellaista. Koska ei tuollaisella kukaan koskaan mitään tee, vaan kaikki ajatukset siitä että kyllähän niistä vielä jotain voisi askarrella, ovat itsepetosta.

Olen myös tavannut paljon ystäviä, kavereita ja tuttavia viime aikoina. On ollut mukavaa kun on voinut käyttää lähtöä tekosyynä tavata myös ihmisiä, joihin ei niin paljoa tule pidettyä yhteyttä. Helppo keskustelunavaus. Ystävien seuraa on myös osannut arvostaa uudella tavalla koska tiedossa kuitenkin on noin yhdeksän kuukauden mittainen tauko. Tulee mahdollisesti tekemään tiukkaa kun ei voi nähdä tiettyjä ihmisiä eikä tehdä tiettyjä asioita heidän kanssaan. Toisaalta uskon että elämääni tulee heti maanantaista lähtien niin paljon kaikkea uutta, ettei ikävä kertakaikkiaan ehdi paisua kohtuuttomaksi.

Odotan kyllä huomista lähtöä innolla. Ja olen kauhuissani.

Kirjojen muuttopäivä

Tänään hankkiudun eroon kirjahyllystäni. Asuntoni on niin surkean pieni koppi ettei tänne mahdu kalusteita ja muuttolaatikoita samaan aikaan. Kirjat saavat siis lähteä ensin.

Lattiallani, viidessä reilun kaupan banaanilaatikossa, on aikamoinen kasa muiden ihmisten ajatuksia joita minä olen haalinut vuosien aikana lähelleni. Miten niitä onkaan kertynyt niin paljon? Jotkut saavat toki mennä. Osan vien antikvariaatteihin ja osan ajattelin ehkä vain vapauttaa maailmalle. Oli vaikeaa miettiä tarvinko minä ehkä joitakin kirjoja mukaani. Ottaisinko runokirjan jota en ole vielä lukenut loppuun? Vanhan Kalevalan, ehkäpä, sillä se on pitänyt lukea jo kauan? Mutta ei. Otan mukaani oppaan välimerkkien käyttöön ja englannin kielen sanakirjan. Se riittäkööt. Kuivaa ja asiallista. Ai niin ja jotakin lentomatkaa varten.

Täällä on ahdistavan kaoottisen näköistä tällä hetkellä. Retkikamppeita ja muuttolaatikoita on sikin sokin lattialla ja erinäiset tavarat ovat valloittaneet sänkyni johon hädin tuskin mahduin eilen nukkumaan kun en jaksanut raivata itselleni enempää tilaa. Minulla olisi paljon tekemistä, mutta tuntuu kuin ajatuksenikin olisivat epäjärjestyksessä. Että huoneeni tila heijastuisi jotenkin pääni sisäiseen tilaan. Mutta silti pitäisi jaksaa järjestellä loppuja asioita, kirjoittaa essee joka on jo niin pitkä että on pakko karsia epäolennaista pois ja tiivistää rakennetta ja ennen kaikkea siivota.

Lähtö konkretisoituu. Kohta minä lennän sinne toiselle puolelle, pois kaikesta tästä mikä on tuttua.

Pyhä maantiede

Tulin juuri vaellusretkeltä jonka tarkoituksena oli käydä dokumentoimassa erästä uhripaikkaa, joka oli löytynyt jollain aiemmalla vaelluksella (jossa minä en ollut mukana). Tarkoituksenamme oli tähdätä mahdollisimman suoraan eräälle huipulle, joka sijaitsi noin päivämatkan päässä tieltä. Sieltä löytäisimme kiven, jonka alle on piilotettu poron luita turvaan pedoilta.

Pyhät vuoret ja seidat seidat ovat usein niin sanotusti miljöödominantteja, ympäristöstään erottuvia paikkoja, joihin mieli helposti kiinnittyy. Myös meidän kohteemme pisti silmään jo kaukaa ja kiehtoi mieltä ennen kuin edes tajusin, että sinne tosiaan olemme suuntaamassa. Muotkatunturien erämaa oli upea! Tunturit olivat tietysti matalampia kuin norjanpuolen lapissa, mutta maasto oli samalla tavalla kaunista ja karua. Säätkin suosivat: useimmiten oli puolipilvistä ja verrattain viileää.

Olen usein seitakivistä, kalliomaalauksista ja muusta lukiessani ihmetellyt tutkijoiden intoa keksiä kallioiden seinistä antropomorfisia ja joskus zoomorfisia piirteitä. Seita kuin seita, on siitä muka ollut osoitettavissa jumalan kasvot. Minusta inhimillisten piirteiden löytäminen kivistä on vaatinut ennen kaikkea hyvää tahtoa ja mielikuvitusta, mutta enää en osaa olla niin kriittinen katseltuani maisemaa kerrankin sillä silmällä. Mitä enemmän tuijotin kivipyhän huippua, jossa ei varsinaisesti edes pitänyt olla antropomorfisia piirteitä, sitä enemmän se alkoi näyttää nukkuvalta jättiläiseltä. Vaikutelma sai minut ymmärtämään uudella tavalla tarinat tuntureiksi jähmettyneistä jättiläisistä.

Päivän hypittyäni kivillä ja kallioilla mahdollisia uhripaikkoja etsien, aloin minäkin sitten nähdä aivan joka puolella erilaisia hahmoja. Erityisen vaikutuksen minuun kuitenkin teki kuru jossa vierailimme Kivipyhää seuraavana päivänä. R:n tietojen mukaan siellä oli pyhä paikka, mutta meillä ei ollut tarkkaa tietoa siitä, missä se oli. R huomasi kauempana kurun jyrkässä seinämässä lättänenäisen profiilin, joka oli jo jäänyt hieman puiden peittoon. Vastapäisellä jyrkänteen seinällä puolestaan oli selvä karhunpää. Näkymä oli majesteettinen: siinä ne kiviset jumalat katselivat toisiaan ikuisuudesta ikuisuuteen.

Loppujen lopuksi on täysin mahdotonta sanoa, mitä näistä meidän löytämistämme kasvoista ja kivistä alueella liikkuneet saamelaiset ovat pitäneet pyhinä. Löysimme lukuisia mahdollisia seitapaikkoja, mutta mitkä niistä ovat todella olleet sellaisia, jää arvoitukseksi. On valitettavaa, ettei tuon puolen lapista ole ilmeisesti lainkaan niin perusteellisia perinnetalletuksia kuin Ruijasta, sillä ilman tietoja ja ilman esinelöytöjä paikkojen seitoudesta ei pääse selvyyteen.

Oli lähdön kannalta terapeuttista puhua J:n kanssa, joka on reissannut ristiin rastiin pitkin pohjolaa. Tuli ihan sellainen tunne, että on sitä ennenkin tehty ja että en minä nyt ole tekemässä mitään lopullista eroa. Ja tunturin rinteellä, kun jaloissa tuntuva jomotus lakkasi ja värit maisemassa kirkastuivat, tajusin, ainakin hetkellisesti, olevani kotona maailmassa. Ei se mitään tee että lähden lukuvuodeksi pois, eikä sekään vaikka jäisin sinne toiselle puolelle arktista, sillä nämä tunturit pysyvät olemassa. Ne ovat olleet tässä ennen minua ja ne tulevat olemaan myös minun jälkeeni. On lohdullista tietää että ainakin ne pysyvät suunnilleen muuttumattomina, vaikka kaikki muu elämässäni, ihmissuhteissani ja ajatuksissani muuttuisikin.

Ensimmäinen kirjoitus

(Kirjoitettu jo 4.8.2008) Päätin alkaa pitämään blogia sillä olen lähdössä Alaskaan vaihto-opiskelemaan (eikä bloggaaminen ole enää liian in). Minulla on pitkään ollut suunnitelmana kirjoittaa enemmän ja nyt on tavallaan aihettakin eikä kirjoittelu jää toivoakseni tyhjäksi ränttäämiseksi. On mukavaa kirjoittaa ihan vaan kokemuksista vieraassa maassa ja lisäksi taitaa olla hyvä kirjoittaa joskus suomeakin. Kolmanneksi näin sähköisessä muodossa on helppo kertoa kuulumisistani kaikille kiinnostuneille. Siinäpä siis riittävästi syytä laitta blogi käyntiin. Toivon vain, ettei se hiivu alkuinnostuksen jälkeen. Kirjoittaminen ei suinkaan ole minulle helppoa, vaikka soisin sen olevan.

Lähtöön on pelottavan vähän aikaa ja vaikka olen juossut viime viikkoina hiki hatussa ympäri Helsinkiä hoitamassa asioita, minulla on silti pelko siitä että olen unohtanut jotakin tärkeää. Rokotuksetkin jäävät viime tinkaan kun en minä osannut ajatellakaan että Alaskaa varten voisi tarvita jotain erityistä. Ja tuberkuloositesti! Eihän sitä tautia pitäisi olla enää yhdessäkään hyvinvointivaltiossa. Minulla on tosin omat epäilykseni siitä, onko USA hyvinvointivaltio sanan siinä merkityksessä, jossa minä olen sitä tottunut käyttämään, mutta hssss! Ei kerrota isoveljelle.

Lentoliput minulla on kuitenkin kahdennellekymmenelle viidennelle päivälle tätä kuuta ja viisumi on hankittuna. Äiti osti minulle uuden takin maailman tuulia vastaan ja loput tarpeellisuudet saan hankittua periltä. Koulun kanssa pitäisi olla asiat kunnossa ja nukkumapaikka kahden hengen asuntolahuoneesta. Eiköhän tärkein siis ole jo kunnossa ja voisin vaikka lakata stressaamasta. Vaikka ehkä se on aina pitempiin matkoihin liittyvä piirre, että kroonisesti tuntuu jonkin tärkeän unohtuneen. Sitten sitä kuumeisesti miettii, mitä se mahtoi olla, ja perillä huomaa ettei hammasharja tai muu aivan mitätön pieni asia tullut mukaan. Huolehtiminen on turhaa.